KAVIn ja R&A:n yleisöäänestyksen voitti Ida

Pawel Pawlikowskin (s. 1957) ylistetty elokuva veti festivaalinäytökset täyteen. Mustavalkoinen puolalaisdraama Ida (2013) nähdään Orionissa neljästi marraskuun aikana.

Yleisöäänestystä varten Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta oli valittu viisi ehdokaselokuvaa. Ääniä annettiin 187 ja Ida sai niistä 47 prosenttia. Muun muassa Lontoon elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanut elokuva esitetään Orionissa 4.11., 16.11., 19.11. ja 28.11.

Ida on paluu synnyinmaahan Puolaan Iso-Britanniassa asuvalle ja työskentelevälle ohjaaja Pawel Pawlikowskille, joka vieraili Suomessa kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla. Elokuva sijoittuu 1960-luvulle – aikaan, jolloin sodan jälkipuinti oli vielä kesken. Nuori nunnakokelas Anna (Agata Trzebuchowska) odottaa hetkeä, jolloin voi vannoa valansa, kun hänet lähetetään ulos luostarista tapaamaan tätiään. Valtion syyttäjävirasta rivituomariksi valahtaneella täti Wandalla (Agata Kulesza) on Annalle yllättävää kerrottavaa tämän syntyperästä.

Kriitikot kehuvat Idaa:

Veli-Pekka Lehtonen, Helsingin Sanomat:
"Kun vuodenvaihteessa palkitaan maailman elokuvia, puolalaissyntyisen Pavel Pawłikowskin Idaa tuskin ohitetaan. (...) Mieleen tulee muiden muassa klassikoihin kuuluva Andrzej Wajdan ohjaama Tuhkaa ja timantteja. Toivoisi, että meilläkin tällaisen elokuvan perinne eläisi vahvempana."

Karoliina Knuuti, Film-O-Holic:
"Idaa oli ennalta hehkutettu paljon, joten odotukseni olivat korkealla. Kahden hyvin erilaisen ihmiskohtalon vähäeleinen kuvaus olikin paitsi hienosti koossa pysyvä tarinallinen kokonaisuus, myös esteettinen taide-elämys. Erityisesti juuri visuaalisesti 4:3 kuvasuhteella toteutettu mustavalkoinen ja erinomaisesti valaistu elokuva jopa ylitti odotukseni."

Peter Bradshaw, The Guardian:
"Every moment of Ida feels intensely personal. It is a small gem, tender and bleak, funny and sad, superbly photographed in luminous monochrome: a sort of neo-new wave movie with something of the classic Polish film school and something of Truffaut, but also deadpan flecks of Béla Tarr and Aki Kaurismäki."

David Denby, The New Yorker:
"I can’t recall a movie that makes such expressive use of silence and portraiture; from the beginning, I was thrown into a state of awe by the movie’s fervent austerity. Friends have reported similar reactions: if not awe, then at least extreme concentration and satisfaction. This compact masterpiece has the curt definition and the finality of a reckoning—a reckoning in which anger and mourning blend together."