Kulttiohjaaja Jodorowskyn tuotantoa Orionissa 14.1.–29.3.

Odotettua Jodorowsky-retrospektiiviä ennakoiden julkaisemme toimittaja Lauri Lehtisen jutun, jossa hän analysoi omaperäisen ohjaajan uraa ja elokuvia.

"I promised you the great mystery, and I will not disappoint you... ZOOM BACK CAMERA!"
– Alejandro Jodorowsky, The Holy Mountain

Alejandro Jodorowskyn asiat ovat muuttuneet keväästä 2006, jolloin kulttiohjaajan töitä esitettiin suositussa Orionin retrospektiivissä Arrabal & Jodorowsky.

Harva odotti Jodorowskyn elokuvauralle jatkoa pitkän tauon jälkeen, ja hänen 1970-luvun tuotantonsa näytti juuttuneen pysyvästi paitsioon tuottaja Allen Kleinin julistaman esityskiellon takia. Elokuvien El Topo ja The Holy Mountain Kanadasta löydetyt filmikopiot onnistuttiin silti vuokraamaan Suomeen. Suomalaiset olivat pääsemässä nauttimaan myös Jodorowskyn itsensä seurasta, kunnes vierailu kaatui managerin viime tingassa vaatimaan korkeaan luentopalkkioon – tyypillinen kuvio Jodorowskyn uralla, jossa rahan puute on kaatanut monia kiehtovia yrityksiä, aiheuttamatta kuitenkaan taiteellista lannistumista.

Chilessä venäjänjuutalaiseen kauppiasperheeseen 1929 syntynyt Jodorowsky on renessanssimaisen monipuolinen "self made man": teatteriohjaaja (kaikkea Marcel Marceaun pantomiimeista nukketeatteriin), scifisarjakuvien käsikirjoittaja ja persoonallisten terapiamuotojen kehittäjä. Tarot-korttien avulla ihmisyyttä jäsentävää Jodorowskya voi pitää suurena pakansekoittajana. Myyttien ja symbolien vallattoman kierrättäjän jokaisessa elokuvassa on enemmän kuin tarpeeksi ideoita, aineksia useampiin katseluihin ja lukemattomiin tulkintoihin.

Jodorowsky on omien sanojensa mukaan "nero ja yksi elokuva-alan kolmesta viimeisestä taiteilijasta". Hän on myös tinkimätön oman tiensä kulkija, joka ei ikinä leikkaisi elokuvaansa uusiksi koeyleisön palautteen perusteella.

Meksiko on läsnä Jodorowskyn useissa elokuvissa kuvausympäristönä ja teemana. Jodorowskyn ensimmäinen kokoillan ohjaus on Fernando Arrabalin elokuvasovitus Fando y Lis (1968). Se jatkoi Arrabalin ja Jodorowskyn Pariisissa perustaman Panic Movement -teatteriryhmän avantgardistista linjaa, joka närkästytti meksikolaisia elokuvapiirejä voimakkaasti.

Tappouhkauksia sisältänyt aggressiivinen vastaanotto ei lannistanut Jodorowskya, joka vei ilmaisunsa vielä uhmakkaampaan suuntaan El Topossa (1970). Jodorowskyn esittämä mustapukuinen cowboy-antisankari kasvattaa poikaansa (Brontis Jodorowsky) mieheksi outojen initiaatioriittien kautta. Rosvoja ja erämaan zen-sotureita kaksintaisteluihin haastava El Topo saa myöhemmin uuden elämän askeetti-ilveilijänä, joka puolustaa vuoren sisällä asuvien luonnonoikkujen kansaa normaali-ihmisten väkivallalta. 5000 litraa tekoverta vaatinut kuoleman ja uudestisyntymisen runoelma on toisinaan tulkittu nihilistiseksi itsetehostukseksi, mutta se sisältää myös elämän monimuotoisuuden vilpitöntä kunnioitusta. Mikään ei ole pyhää, ja samalla kaikki on.

Ohjaajan kohuttu väite "Jos olet suuri, El Topo on suuri elokuva. Jos olet rajoittunut, El Topo on rajoittunut" lienee muutakin kuin keisarin uusien vaatteiden myymistä. El Topoa voi katsoa pelkkänä epätavallisena westerninä, mutta siinä voi nähdä paljon muutakin. Elokuvaviittaukset ja muut kulttuuriset mielleyhtymät eivät lopu kesken. Kerronta etenee tehokkaan suoraviivaisesti, mutta toteemimaisen väkevä kuvasto on ladattu loputtomalla salatieteellisellä symboliikalla.

Mystikko-Jodorowsky ei ole kaikkitietävä guru vaan enemmänkin ihmettelevä ja leikkivä lapsi, joka yllyttää myös katsojaa lapsenomaiseen avoimuuteen uusille kokemuksille. Ei ihme, että kriitikot, nuo rationaaliset aikuiset, suhtautuvat Jodorowskyyn yleensä varauksellisesti, kun poptähdet John Lennonista Marilyn Mansoniin ja Kanye Westiin ovat ihailleet häntä estottomasti.

1970-luvun alussa Jodorowskyn voimapiiri laajeni Yhdysvaltoihin, jossa El Toposta tuli hetkeksi psykedeelisen vastakulttuurin viisasten kivi. Myös Hollywoodin nuoren polven avainhenkilöiden kiinnostus heräsi. Jack Nicholson ja kumppanit antoivat jointin kiertää El Topon sisäpiirin yksityisnäytöksissä, ja Dennis Hopper käytti Jodorowskya neuvonantajanaan The Last Movie -kokeilunsa editoinnissa. William Friedkin värväsi El Topon ääniefektit luoneen Gonzalo Gaviran luomaan Manaajan uhkaavaa taustahälyä.

New Yorkissa Elgin-teatterin omistaja Ben Barenholtz vahvisti El Topon hämyuskottavuutta esittämällä elokuvaa vain keskiyöllä ja viikonloppuisin aamuyhdeltä, synnyttäen näin midnight movie -ilmiön, jota myöhemmin jatkoivat The Rocky Horror Picture Show ja David Lynchin Eraserhead. Panic-estetiikasta jo Fernando Arrabalin Viva la muerten myötä innostunut John Lennon kävi katsomassa El Topoa yö yön jälkeen, ja päätti ryhtyä levittämään ja tuottamaan Jodorowskyn projekteja managerinsa Allen Kleinin yhtiön kautta.

The Holy Mountainin (1973) runsaan budjetin ansiosta Jodorowsky sai olla "undergroundin Cecil B. DeMille" ja luoda barokkisen loistokasta kuvastoa vapain käsin. Ohjaajan virtuoosimaisimman saavutuksen alkupuoli on ilman dialogia kulkeva groteskien ja heleiden näkyjen jatkumo. Sammakot esittävät kuvaelman Meksikon valloituksesta, Jeesus-patsaita tehtaillaan turisteille ja ihmisruumiiden haavoista vuotaa lintuja ja liskoja. Kyse ei ole taiteesta taiteen vuoksi, vaan Latinalaisen Amerikan todellisista ongelmista, joita tarkastellaan runollisessa mutta kirkkaan tunnistettavassa muodossa. Nimellinen juoni on vaellustarina, jossa alkemistin kaavun ottanut Jodorowsky opastaa talouselämän vaikuttajien joukkoa matkalla kohti valaistumista ja salaista pyhää paikkaa. Tripin maaginen juhlavuus ja huumori pysyvät tallella silloinkin, kun on aika purkaa elokuvallinen illuusio ja luopua tuonpuoleisen tavoittelusta.

Kun Jodorowsky kieltäytyi Allen Kleinin suunnitteleman O’n tarina -romaaniin perustuvan seksielokuvan ohjaamisesta, Klein raivostui ja hyllytti ohjaajan elokuvat vuosikymmeniksi. Jodorowsky lähti Eurooppaan kehittelemään suurisuuntaista Frank Herbertin Dyynin filmatisointia, joka ei edennyt näyttelijäkaartin ja luovan tiimin kokoamista pitemmälle. Intiassa kuvattu elefanttiseikkailu Tusk (1979) oli epäonninen tuotanto, ohjaajan itsensäkin mielestä pettymys.

Italialaisrahoitteinen, sydämeltään meksikolainen Santa Sangre (1989) oli Jodorowskyn sykähdyttävä comeback sarjakuvapuolelta elokuvan maailmaan. Kertomus mieleltään järkkyneestä taikuripoika Fenixistä on herkkä kauhun ja komedian sekoitus, ja toisella tasolla allegoria Meksikon kansansielusta. Omaa ja omaksuttua persoonallisesti yhdistänyt Jodorowsky katsoi toimineensa vain korkeampien voimien ja katsojan välimiehenä. "Itse asiassa Jumala teki Santa Sangren", ohjaaja on sanonut. "Jos katsot Santa Sangrea, näet oman peilikuvasi heijastuvan minun kyynelistäni."

Taiteelliseksi väliinputoajaksi ja kaupalliseksi flopiksi jääneen brittituotannon The Rainbow Thief (1990) jälkeen Jodorowsky keskittyi kirjojen ja sarjakuvien tekemiseen. Elokuvaura lähti uuteen nousuun 2000-luvulla. Jodorowsky ja Allen Klein onnistuivat sopimaan riitansa vuosien katkeran käräjöinnin jälkeen, ja ohjaajan kolme ensimmäistä elokuvaa ilmestyivät kotitallennemarkkinoille restauroituina versioina. Vuonna 2013 Jodorowsky teki näkyvän comebackin omaelämäkerrallisen Elämän tanssi -elokuvan ohjaajana ja dokumentin Jodorowsky’s Dune aiheena. Hänestä on tullut myös suosittu sosiaalisen median hahmo.

Jodorowskyn omaelämäkerralliseen kirjaan La danza de la realidad perustuva Elämän tanssi on hänen ensimmäinen Suomessa levitetty elokuvansa. Ohjaaja palaa kotiseudulleen Chileen totta ja mielikuvitusta sekoittavassa lapsuusmuistelmassa. Keskushahmoksi nousee Jaime-isä (Brontis Jodorowsky), Jodorowsky-elokuvien armottomien isähahmojen ilmeinen esikuva, josta kaivetaan esiin tukahdutetut pehmeät puolet. Jodorowsky seuraa vaiheitaan yhtaikaa lapsen ja vanhuksen silmin. Äärimmäisen henkilökohtainen teos on myös kertomus Chilen diktatuurivuosista.

Frank Pavichin Jodorowsky’s Dune kuvaa haastattelujen ja animaation keinoin tekemättä jääneen Dyyni-adaptaation ideoita ja työryhmää. Elokuvansa mullistavuuteen uskonut Jodorowsky houkutteli mukaan niin Pink Floyd -yhtyeen kuin Salvador Dalin, H. R. Gigerin ja Orson Wellesin. Ohjaajan tarttuva entusiasmi ei ole hiipunut, vaikka projektista ei tullut mitään. Dokumentti loihtii mielikuvia kaikkien aikojen kulttiteoksesta ja pyrkii omalla olemassaolollaan hyvittämään sen tekemättä jäämisen. Samalla Jodorowsky’s Dune puolustaa idealistista elokuvakulttuuria, jonka ei ole pakko olla pelkkää unelmaa.

Lauri Lehtinen

Tutustu Orionin kevään Alejandro Jodorowsky -sarjaan >>