Satu Laaksosen ura elokuvan asialla

KAVIn esitystoiminnan pitkäaikainen suunnittelija Satu Laaksonen jää alkusyksystä eläkkeelle. Ranskankieliseen, italialaiseen sekä globaalin etelän elokuvaan (Afrikka, Lähi-itä, Etelä-Amerikka) erikoistunut Laaksonen on kohdannut urallaan monia merkittäviä ja merkityksellisiä elokuvantekijöitä. Orionin syksyn ohjelmistoon hän valitsi sarjan unelmiensa elokuvia.

Carte blanche -sarjan lisäksi syyskaudella nähdään Laaksosen valitsemia elokuvia Jacques Rivetten retrospektiivissä sekä käsikirjoittaja Jacques Prévertin uran varrelta. Haastattelimme kesällä avarakatseista ja laajalti kulttuureista kiinnostunutta Laaksosta.

Sinulla on läheinen suhde Sodankylän elokuvajuhliin, joten kysytään festivaalin legendaaristen aamukeskustelujen tapaan ensimmäiseksi: mikä oli ensimmäinen elokuva, jonka olet nähnyt?

Vanhempani kävivät paljon elokuvissa ja ottivat minut mukaan, kun ei ollut lapsenlikkaa. Näin siis aikuisten elokuvia pienestä asti. Hämärä mielikuvani on, että olen nähnyt tosi pienenä Liisa Ihmemaassa, josta en ymmärtänyt yhtään. Ensimmäistä kertaa ilman vanhempia olin 5–6-vuotiaana naapurin tytön kanssa katsomassa Lumikki ja 7 jätkää. Alle kouluikäisenä näin myös elokuvan Loma Roomassa, jonka jälkeen sain Audrey-kampauksen. Riemuloma Rivieralla -elokuvan tunnelman muistan oikein hyvin.

Kuinka päädyit elokuva-arkistoon töihin?

Olin tietysti elokuva-arkiston jäsen. Kun tein graduani romaaniseen filologiaan, elokuvien kääntäminen kiinnosti minua. Päädyin katsomaan elokuvia kuvapöytään Katajanokalle ja siitä kirjastoon sekä kääntämään elokuvia levittäjä Aito Mäkiselle. Vuonna 1978 tein ensimmäisen sarjani mustan Afrikan elokuvasta, kun olin Helsingin yliopiston kehitysmaainstituutissa. Arkisto toimi tuolloin yhdistysmuotoisena ja tutustuin Petteriin ja Eevaan [Peter von Bagh ja Eeva Kurki]. Minulle alettiin tarjota käännös- ja tulkkaustöitä. Kun arkistolla oli paikka auki, minua pyydettiin hakemaan – juuri kun olin suunnitellut elämänmuutosta ja muuttoa Ranskaan!

Kuinka rakkaus Ranskaan syntyi?

Se onkin mystisempi kysymys, nuorena noiduin etten ikinä opi kieltäkään. Olen keskisuomalaisesta kylästä, eikä minulla ollut mitään yhteyksiä Ranskaan – paitsi elokuvat ja vanhempieni mieltymys ranskalaiseen elokuvaan. Toinen askel oli maalaustaide ja kirjallisuus. Oli lähipiirilleni vieras ajatus, miksi halusin opiskella ranskaa.

Eikä se ole mikään helppo maa. Mutta Ranska antaa älyttömän paljon: kulttuuri, politiikka, ihmiset ja heidän tapansa reagoida asioihin. Aina olen löytänyt sieltä enemmän oman henkistä väkeä. Ranskalaiset ovat ystävinä suurenmoisia, hurjan uskollisia.

Opiskellessa huomasin, että ranska avaa myös muun maailman, kolonialismin perintönä mm. Afrikan ja arabimaat. Se on intellektuaalinen pesä ja sieltä saa paljon virikkeitä. Pariisi on aivan uskomaton elokuvakaupunki, he ovat avoimia kaikelle elokuvalle.

Kiinnostuksesi on sittemmin ihan virallisestikin tunnustettu: sait Chevalier de l'Ordre des Arts et des Lettres -kunniamerkin vuonna 2003 ja Officier-upseerimerkin 2009. Myös Italian valtio on muistanut Ordine della Stella della Solidarietà Italiana -kunniamerkillä. Millaisia hetkiä nämä tilaisuudet olivat?

Olin todella ällistynyt. Olen sitä ikäpolvea, joka nuorempana ei halunnut mitään merkkejä eikä tällaisia juhlia. Mutta kyllähän siitä oli onnellinen ja liikuttunut. Ansaitsenko todella tämän? Oli se kauhean iso juttu ja juhlat olivat iloisia.

Olet suunnitellut lukuisia sarjoja elokuva-arkistolle. Mitkä niistä ovat erityisesti jääneet mieleen?

Vuonna 1989 aulagalleriassamme Pursimiehenkadulla oli Kai Vasen suunnittelema näyttely amerikkalaissyntyisen, Ranskassa työskennelleen William Kleinin valokuvista. Valokuvaaja Jussi Aalto oli kertonut minulle Kleinista, kun olimme Tulenkantajien matkalla Pariisissa. Klein tuli Suomeen ja esitimme hänen elokuviaan. Kävimme myöhemmin Petterin kanssa hänen luonaankin. Hän oli vaikea, kiehtova henkilö.

Väkevä tapaus oli vuonna 1997 näyttely Jean Cocteaun piirroksista ja grafiikasta. Vuonna 2004 Jugend-saliin saatiin näyttely Denise Bellonin valokuvista. Hän oli täällä juuri ennen sotaa 1939 kuvaamassa, sotaharjoituksia, poliitikkoja, taiteilijoita, tavallisia ihmisiä. Esitimme myös hänen tyttärensä ohjaaja Yannick Bellonin elokuvia. Nämäkin toteutettiin yhdessä Kai Vasen kanssa.

Vierailuista muistuu mieleen Georges Mélièsin lapsenlapsen Madeleine Malthète-Mélièsin vierailu syksyllä 1984 Orionin avajaisissa. En halunnut suostua tulkiksi, mutta Petterille ei voinut sanoa ei. Madame oli hyvin temperamenttinen, hänellä oli aivan isoisänsä silmät. Myöhemmin 1996 toista Mélièsin sukuhaaraa oli paikalla elokuvan 100-vuotisjuhlissa.

Ranskalainen naisohjaaja Pascale Ferran kävi syksyllä 1995 Cannesista löytyneen esikoiselokuvansa Petits arrangements avec les morts kanssa. Paljon myöhemmin saimme lentokentältä soiton, että elokuva on täällä. Ihmettelimme asiaa, mutta lopulta Pascalelta tuli viesti, että hän haluaa tallettaa elokuvansa meille. Hän oli pitänyt niin paljon Suomesta.

Tunisialainen Moufida Tlatli, erittäin säteilevä ihminen, oli ensimmäisessä arabielokuvien sarjassa syksyllä 1995, joka oli myös osa elokuvan 100-vuotisjuhlaa. [Levittäjä] Freddy Kamras osti Palatsin hiljaisuuden, siitä tuli huikean suosittu. Saimme ohjaajan paikalle, viisumiongelmista huolimatta. Hän oli kuudessa televisio-ohjelmassa, se oli iso juttu silloin.

Ousmane Sembènen olisimme halunneet vieraaksi jo 1978, mutta silloin meillä ei ollut tarpeeksi rahaa. Vuonna 2006 vihdoin saimme hänet Helsinkiin retrospektiiviinsä. Se tuntui ihmeeltä, sillä hän oli silloin jo aika hauras. Hänellä oli lukkarinrakkaus Suomeen Afrikan itsenäisyystaisteluiden aikaiselta solidaarisuusliikkeeltä, ja Moskovan opintojen aikana hän oli käynyt Suomessa. Hän oli myös erittäin hyvä kirjailija, Jumalan puupalikat on erinomainen kirja. Hän kuoli vuosi Suomen vierailun jälkeen, ja se oli voimakas isku kaikille, jotka olivat hänet tavanneet. [Sembèneltä esitetään syksyllä La Noire de... (1966), alkukuvana Borom sarret (1963).]

Egyptiläisohjaaja Yousry Nasrallah nähtiin Kohti arabikevättä -sarjan seminaarissa keväällä 2013, yhdessä ohjaaja Mohammed el Aboudin ja tutkija Susanne Dahlgrenin kanssa. Hän puhui erinomaista ranskaa, saksaa, englantia. Se tietomäärä! Claire Denis sanoi Sodankylässä, että kaikkien eurooppalaisten pitäisi olla kuin Yousry.

Mainitsit Kai Vaseen, pitkäaikaisen kollegan, tärkeänä yhteistyökumppanina. Ketä muita kollegoita tulee mieleen vuosien varrelta?

Meillä on ollut tavattoman paljon on yhteistyökumppaneita. Eri maiden kulttuuri-instituutit ja lähetystöt ovat olleet tärkeitä, erityisesti Ranskan ja Italian, joiden kanssa on ollut pitkäaikaisinta yhteistyötä. Cercle Franco-Finlandais de Helsinki eli Helsingin ranskalais-suomalainen yhdistys on ollut läheinen.

Helsingin seurakuntayhtymän kanssa olen tehnyt hienoja juttuja, mm. vuonna 2000 Kristuksen riemuvuoden sarja ja seminaari, jolloin Kallion kirkossa esitettiin Cecil B. de Millen Kuningasten kuningas (1927) uruilla säestettynä.

Ulkomaiset elokuva-arkistot ovat olleet valtavan tärkeitä. Vuonna 1989 Suomessa oli FIAF:n hallintoneuvoston kokous, johon tuli johtajia ympäri maailmaa. Ranskalaiset arkistot, Espanjan ja Portugalin elokuva-arkisto… Ruotsin arkisto on kuin veljet ja sisaret tuossa vieressä. Lontoosta saa aina apua, Saksassa ja Italiassa on loistavia arkistoja ja ihmisiä.

Elokuvafestivaalit on mainittava. Ouagadougoun Fespaco-festivaali 1989 oli elämäni seikkailu. Cannesissa olen ollut ainakin 28 kertaa. Se on mahtava paikka löytää elokuvia ja tavata ihmisiä. Yksi ranskalainen kollegani on sanonut, että siellä tuntee maailman sydämenlyönnit. San Sebastian on hieno festivaali, ja La Rochelle.

Aalto-yliopiston – entisen Taideteollisen korkeakoulun – elokuvataiteen laitoksen kanssa on ollut monia yhteisiä vieraita, kuten Yousry, eikä tämän syksyn Rivette-sarja olisi onnistunut ilman heitä. Ja ihan viimeisimmistä yhteistyökuvioista mainittakoon Työväenliikkeen kirjasto, jonka kanssa syntyi viime vuonna jo La Brière -yhteistyö ja viime keväänä ikimuistoiset Alpo Ruuth -illat.

Olet työskennellyt myös suomalaisen elokuvan kulttuurivaihdon kanssa. Kertoisitko joistain isoimmista tapauksista?

Kulttuurivaihto alkoi vain kasvaa kasvamistaan siinä vaiheessa, kun tulin arkistoon. Maailmalla alkoi olla enemmän festivaaleja ja suomalaiset kulttuuri-instituutit nousivat, ykkösenä Pariisin instituutti joka on jatkuvasti esittänyt suomalaista elokuvaa. Yksi tekijä on tietysti Kaurismäen veljekset. Risto Jarvaa ja Rauni Mollbergia tunnettiin joissain piireissä.

Tosi iso ponnistus oli Pariisin Pompidou-keskuksen pohjoismaisen elokuvan vuosi 1990. La Rochelle on tehnyt useita sarjoja, mm. vuonna 1996 Valentin Vaalan retrospektiivin ja 2012 Teuvo Tulion 100-vuotisretrospektiivin. Tulion retrospektiivi oli ollut myös 2008 Ranskan Cinemathequessa. Tokiossa oli vuonna 2001 Nyrki Tapiovaaran retrospektiivi.

Meksikolaisen elokuvan sarjan jälkeen saimme kutsun tuoda suomalaista elokuvaa sinne. Etelä-Amerikassa elokuvaa todella katsotaan ja harrastetaan. Siellä oli todella valistuneita katsojia ja mukavia kollegoita, jotka olivat kiinnostuneita Suomesta.

Viimeisimpiä oli 2013 Toulousen arkistossa suomalaisen burleskin ja komedian sarja. He halusivat tietää, mille Suomessa on naurettu ennen Kaurismäkeä. Petteri, Elina Salo ja minä olimme paikan päällä.

Oliko sinulla jokin punainen lanka, kun mietit carte blanche -sarjasi valikoimaa?

Se oli hirveän vaikeaa. Olen kuitenkin tehnyt sarjoja pitkään ja aina kun olen ehdottanut jotain, se on ollut jollain tavalla itselle tärkeää. Siten näitä omia toiveita on koko ajan toteuttanut. Toisaalta tiesin taloudelliset rajoitteet. Ja joitain rajautui pois sillä, että niitä on hiljattain esitetty.

Viime syksyn Ranskan kauheiden tapahtumien jälkeen heräsi ajatus sarjasta Rakkaudella Ranska, jossa olisi kaikkea muuta kuin kauhua. Se ajatus pyyhkiytyi, mutta ehkä sen kautta tästä sarjasta tuli aika ranskalainen. Se sitten rakentui omaan elämään liittyviin muistoihin ja unelmiin, se ei ole mikään elokuvahistoriallinen sarja. Se on yhdenlainen sarja, jonka voisin tehdä siitä isosta määrästä elokuvia, jotka ovat tärkeitä.

Viimeinen kysymys Sodankylän hengessä: minkä elokuvan ottaisit autiolle saarelle?

Kaikki huokailevat Sodankylässäkin tälle. Se voisi olla tuo Pelin säännöt. Käytin sitä myös gradua tehdessäni ja olen nähnyt sen todella monta kertaa. Siitä tulee tunne kuin menisin kylään tuttujen luokse, katselen aina eri tavalla niitä ihmisiä.

Marjo Pipinen
Kuvat
: Edvard Enqvist (ylin), Matti Lukkarila (3. ylin), Markku Marttila (2. alin), Aline Vannier-Sihvola (alin)

Tutustu Carte blanche à Satu Laaksonen -sarjaan >>