Sylvester Stallone ja actiontähden tarve saada hyväksyntää

Sylvester Stallone on ehta Hollywood-tähti. Hän on tyystin sidottu omaan imagoonsa. Näyttelijänä häntä määrittelee miehisyys ja työväenluokkaisuus. Elokuvantekijänä häntä kuitenkin ajaa halu olla jotain muuta. 70-vuotta täyttävää Stallonea juhlitaan Orionissa ke 6.7.

”Kun tulet yhdistetyksi joukkoon miehiä, jotka ovat tunnettuja vain fyysisistä ominaisuuksistaan, ja on olemassa ryhmä: De Niro, Pacino, Keitel, Walken, ja se ryhmä aina mainitaan suuriksi näyttelijöiksi, alat pohtia ”tulevatko he ikinä päästämään minua mukaan”. Jos halusit pinnallisen elokuvan, soitit Stallonelle. Jos halusit jotain, jolla on taiteellista meriittiä, soitit heille. Olin muuntautunut tyystin fyysiseksi hahmoksi, täysin sanattomaksi. En edes ollut siitä tietoinen. Mutta kun oli aika tehdä jotain merkityksellistä, kukaan ei halunnut minua.” –Sylvester Stallone (Miami Herald, 10.8.1997)

Sylvester Stallonen (s. 1946) ensimmäinen suuri rooli, nyrkkeilijä Rocky Balboana John C. Avoldsenin ohjaamassa ja Stallonen itsensä käsikirjoittamassa Rockyssä (1976), on yhä 40 vuotta myöhemmin se, joka Stalloneen ensimmäisenä yhdistetään. Rooli vaati aikanaan uutta särmikästä, karskia, mutta urheilullista Hollywood-urosta ja Stallone oli tähän enemmän kuin sopiva. Rockyssä tiivistyi valkoisen miehen nousu vaikeuksien kautta huipulle. Ikoninen harjoittelumontaasi – ja sen huipentuma – porrasjuoksu Philadephian taidemuseon ovelle ovat palaneet lukuisan miessukupolven verkkokalvoille ja edustavat tavoitteita ja niiden saavuttamista. Kuvastosta tuli oitis urheiluelokuvatrooppi ja Stallonesta fyysisen muodonmuutoksen symboli. Sen lisäksi, että Rocky Balboa uhkui testosteronia ja machismoa, oli hahmo perusteellisen työväenluokkainen. Proletariaattista imagoa korosti myös Stallonen amerikanitalialaisuus, joka on aina nähty Hollywoodissa helposti lähestyttävänä salonkietnisyytenä. Siinä missä afroamerikkalaisuus tai latinolaisuus on Hollywoodin konservatiivisessa koneistossa koettu turhan vaikeasti markkinoitaviksi erilaisuuksiksi, on amerikanitalialainen kulttuuri mukavan eksoottista, muttei liian toisenlaista. Stallonelle oli kaiverrettu lokero, joka oli tuottava näyttelijälle paljon rahaa ja menestystä. Työnsarkaa riitti toimintaelokuvissa, julkisuutta ja mammonaa piisasi. Kuitenkin, kuten näyttelijä tuli nopeasti huomaamaan, ei Hollywood täysin ota omakseen hänenlaistaan miestä. Muodonmuutoksen oli oltava radikaali.

Ja muodonmuutoksia Stallone yritti. Ensiksi hän pyrki pääsemään irti työläisyydestään actionklassikossa Tango ja Cash (1989), jossa hän näytteli Armanin pukuun sonnustautunutta Wall Street Journalia lukevaa poliisia vasten takatukkaista ja ahtarin näköistä ”Stallone kloonia” Kurt Russellia. Stallonen vartalo säilyi, mutta se ei ollut yhtä paljon esillä kuin ennen ja Russell oli kuin uusi nuori kisälli, jolle työväenimagon pystyi siirtämään. Elitisti Tangon rooli ei kuitenkaan riittänyt irrottamaan Stallonea tämän lokerosta. Elokuva oli kaupallinen menestys ja nykyään kulttiteos, mutta Stallone yksinkertaisesti nähtiin kerrassaan kelvottomana näyttelijänä. Osaltaan maine johtui toki toimintagenrestä, mutta harva näyttelijä sai 80–90-luvuilla yhtä universaalia pilkkaa taidoistaan kuin hän. Lopulta vuonna 1999 Stallone sai kyseenalaisen kunnian olla Golden Raspberry -palkintogaalan valitsemana menneen vuosisadan huonoin näyttelijä. Vaikkei ”kultainen vadelma” ole minkään virallisen akatemian palkinto, edustaa se epäilemättä sitä samaa makua, jonka varjolla Oscaritkin jaetaan. Hollywood oli tehnyt päätöksensä, eikä Stallone menestyksestään huolimatta ansainnut tulla mainituksi samassa lauseessa suurten näyttelijöiden kanssa.

Stallonen nälkä kasvoi syödessä ja saavutettuaan kaiken muun paitsi alansa hyväksynnän, tuli siitä näyttelijän viimeinen valloitus. Vuonna 1997 tähän tarjoutui tilaisuus, kun rooli suoraselkäisenä seriffi Heflininä särmikkäässä poliisidraamassa Cop Land osui kohdalle. Rooli vaati lopullista muutosta. Nyt nimittäin oli lähdettävä ikonisen vartalonkin. Stallone lihoi roolia varten 20 kiloa ja kuinka ollakaan, ensimmäistä kertaa sitten Rockyn sai hän osakseen ylistystä. Vaikka osa kriitikoista näki yhä vain lihaksikkaan actiontähden valepuvussa, eikä suonut Stallonelle kunniaa, toiset nostivat hattua. Vaivannäkö ja omistautuminen merkitsevät Hollywoodissa samaa kuin onnistuminen. Ikään kuin vain lihakset olisivat olleet lopullisen läpimurron esteenä. Cop Land oli osuvasti myös kuin actiontähden hyväksynnäntarpeen allegoria. Elokuvassa Stallone näyttelee lähes tyystin poliisien kansoittaman kylän seriffiä, joka on kateellinen ja katkera siitä, ettei ole oikea poliisi. Ylimielisten poliisien rooleissa nähdään mm. Robert De Niro, Ray Liotta ja Harvey Keitel - joukko legitiimejä ja palkittuja vakavia näyttelijöitä. Vaikka rooli toi Stallonelle kauan kaivattuja kehuja, ei toimintaelokuvayleisö halunnut nähdä entistä lihaskimppua modernina pullamössösankarina. Se halusi yhä Rockyn ja saatuaan vihdoin Hollywood-eliitiltä selkääntaputuksia, halusi Stallone sen faneilleen tarjota.

2000-luvun alussa Stallone kompuroi päärooleissaan yrittäen palauttaa vanhaa auraansa actiontähtenä. Get Carter (2000) ja Renny Harlinin Driven (2001) olivat floppeja ja keräsivät jälleen Stallonelle haukkuja. Actiongenren kulta-ajan päätyttyä, monet Stallonen aikalaiset, kuten Jean-Claude Van Damme ja Steven Seagal, olivat tyytyneet tahkomaan b-luokan toimintaelokuvia yleisöilleen, mutta Stallonen kunnianhimo ja tarve tehdä uutta oli kyltymätön. The Expendables (2010) todella oli jotain uutta. Se oli suuren budjetin valtavirtatoimintaelokuva, mutta samalla se teki avointa pilkkaa itsestään ja genrestään. Postmodernina nostalgiaelokuvana se onnistui olla samanaikaisesti itseensä viittaava, mutta silti pesunkestävä ja anteeksiantamaton toimintapläjäys. The Expendables onnistui tehdä parodiasta hyödyttömän, ollen itse sekä parodia että aito asia.

Oli Sylvester Stallonen näyttelijänlahjoista mitä mieltä tahansa, on hän elokuvantekijä henkeen ja vereen. Häntä ajaa tarve tehdä taidetta, tarve keksiä oma itsensä yhä uudelleen, mutta ennen kaikkea häntä ajaa tarve saada vertaistensa hyväksyntä. Stallonen tapauksessa taiteen tekeminen tosin sitoo hänet genreen, jolloin hän ei saa liiaksi muuttua. Silloin genren on muututtava.

Aleksi Vauhkonen

Sylvester Stallone 70 vuotta elokuvateatteri Orionissa ke 6.7.
klo 18 K.O.V.A. (1978)
klo 20.45 Cobra (1986)

Liput 6,50 € / KAVIn klubikortilla 5 € Orionin kassalta ja KAVIn verkkokaupasta. Suosittelemme hankkimaan liput etukäteen.
Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Helsinki.