Elokuvakokemus pienten lasten silmin ja sanoin

Syksyllä KAVIssa vieraili kahdeksan 3–5-vuotiasta päiväkotilaista katsomassa Bamse ja Rosvokaupunki -elokuvan. Yleisöstä osa oli ensimmäistä kertaa elämässään elokuvissa, toiset olivat käyneet jo useamman kerran, ja useat ilmoittivat elokuvien katselun olevan tuttua muun muassa iPadilla.

Lasten vierailu oli osa Pohjoismaista yhteistyöprojektia, jossa tutkittiin elokuvan jännittävyyttä ja pelottavuutta sekä näiden tilanteiden tulkintaa lasten näkökulmasta. Bamse on kaikenikäisille sallittu elokuva, mutta se sisältää kuitenkin muutamia jännittäviä kohtauksia, kuten Bamsen kamppailun krokotiilin kidassa ja pakomatkan peikkoluolassa.

Lapset haastateltavina

Elokuvan katselun jälkeen lapset jaettiin pienryhmiin ja heitä haastateltiin elokuvan katselun tuottamista kokemuksista ja näkemyksistä. Tarkoituksena oli selvittää, oliko elokuvassa jännittäviä tai pelottavia kohtia, ja miten lapset yleisesti ottaen toimivat nähdessään jonkin pelottavan tai jännittävän kuvaohjelman. Lasten huomio oli keskittynyt paljolti yksittäisiin kohtauksiin elokuvassa kokonaisuuden sijaan, ja parhaiten mieleen olivat jääneet kiinnostavat, hauskat, jännittävät tai samaistuttavat kohtaukset.

Haastattelutilanteissa kaikkiin kysymyksiin ei lapsilta löytynyt vastausta: kaikki ei enää palannut mieleen, koko ajan ei jaksanut keskittyä ja välillä oli mukava puhua ihan muista asioista. Vastauksia esitettiin paitsi sanallisesti myös eleiden ja muiden kehollisten ja fyysisten esimerkkien kautta. Lapsia haastateltaessa haastatteluiden anti saattaakin olla hieman jotakin muuta, kuin mitä alkuperäinen kysymyksenasettelu antaisi olettaa.

Jännittävää vai ei?

Haastatteluiden perusteella elokuvan katselu oli hyvin yksilöllinen kokemus lapsille, ja tulkinnat elokuvasta vaihtelivat paitsi iän, myös aiempien kokemusten pohjalta. Osa lapsista oli sitä mieltä, että elokuvassa ei ollut mitään jännittävää, toiset kokivat vähän kivaa jännitystä ja joitakin jännitti joissakin kohdissa oikeasti. Elokuvaan ja sen hahmoihin eläydyttiin tunteella ja osa lapsista koki elokuvan totena kuin oman elämän, osa taas piti sitä satuna. Tunne-elämyksiä aiheuttivat muun muassa hahmon suru, yksinäisyys tai rohkeus, ja tunne saattoi purkautua esimerkiksi empaattisena huokaisuna. Jotkut pohtivat myös hyvän ja pahan suhdetta ja sen ilmenemistä hahmoissa.

Osa lapsista oli nähnyt kyseisen elokuvan jo aiemmin, ja toinen katselukerta ja kohtauksista puhuminen auttoi ymmärtämään joitakin kohtia, jotka eivät vielä ensimmäisellä kerralla olleet täysin avautuneet. Toinen katselukerta vaikutti luonnollisesti myös jännittävyyden kokemuksiin. On helppo keskittyä elokuvan hauskoihin kohtiin, kun tietää tilanteiden ratkeavan. Elokuvan ensi kertaa nähneilläkin tosin oli yleisesti luottamus siihen, että kaikki päättyy hyvin. Joillakin lapsilla oli lisäksi jo kokemusta pelottavampien elokuvien tai muiden kuvaohjelmien katselusta, ja vertailussa näihin Bamse sijoittui jännittävyysasteikoilla lievemmälle puolelle.

Kysyttäessä lasten yleisistä suojakeinoista kuvaohjelmien jännittävien tai pelottavien kohtausten äärellä tuli tavallisimpana esiin isän ja äidin kanssa katsominen. Lisäksi mainittiin käsien laittaminen silmille suojaksi ja tyynyn alle tai nurkkaan piiloon ja turvaan hakeutuminen. Bamsea katsottaessa oli ainakin yksi katsoja laittanut sormet silmille ja hakeutunut syliin. Jännityksen tunteen kuvailu oli osalle lapsista vielä hankalaa ja sitä oli vaikea liittää konkreettisin tuntemuksin tai tunnelmin.

Lasten kuulemisen tärkeydestä

Lapsilta on tärkeää ja arvokasta kysyä mielipiteitä, koska lasten silmin maailma näyttäytyy eri tavalla kuin aikuisille eikä aikuisen aina ole helppo asettua lapsen rooliin. Lasten kuuleminen auttaa paitsi ikärajojen sopivuuden pohdinnassa, avaa se myös yleistä ajatuksenvirtaa, joka syntyy elokuvakokemuksesta ja kulkee siitä edelleen muihin elämänalueisiin tuottaen moniperspektiivisiä vastauksia.

Lapsille on merkityksellistä tulla kuulluiksi ja antaa palautetta myös asian vierestä. Lisäksi erilaiset ja eri-ikäiset vierailijatahot ovat aina mukava lisä viraston arkeen ja ne tuovat mukanaan palasen omaa kokemusmaailmaansa.  Tämänkaltaiset tilaisuudet ovat myös askel kohti lasten osallisuuden kehittämistä: lasten kokemusten kuulemista ja huomioiduksi tulemista, joka edelleen edetessään voi parhaimmillaan vahvistaa lasten asemaa palveluiden kehittäjinä ja yhteiskunnassa vaikuttajina.

Katja Sulenko
Korkeakouluharjoittelija

KAVIn työntekijät , MEKU