Digitalisaatio vai tabletisaatio?

Arkinen lauseenpätkä pysäytti tutkimuskonferenssissa. Tutkija-kouluttaja kertoi pitäneensä vuosien ajan koulutuksia hämmentyneille kasvattajille, ”pedagogeille, joiden oli yhtäkkiä täytynyt alkaa käyttää tabletteja päivittäisessä työssään”. Tilanne esitettiin täysin normaalina. Harvemmin itsekään jaksaa enää yllättyä siitä, että muutenkin täystyöllistettyjen kasvattajien on väkisin keksittävä käyttöä tabletille, koska jokin ylempi taho käskee.

Digitalisaatio pelastaa koululaitoksen ja suomalaisen kilpailukyvyn. Tähän uuden vuosituhannen uskontunnustukseen yhtyy niin maamme hallitus kuin suuri joukko opetuksen ja oppimisen tutkijoita ja kehittäjiä. Ja miksipä ei? Yhä useammat tuotteet ja toiminnot ovat digitaalisia. Pitkään aikaan digitaidot eivät enää ole olleet ”tulevaisuuden osaamista”, vaan nykypäivän keskeisiä kansalaistaitoja.

Erityisesti opetuksen ja oppimisen digitalisaatiossa pitäisi kuitenkin olla kysymys muun muassa joustavuudesta, mahdollisuuksista toteuttaa aiempaa rikkaampaa ja rajattomampaa opiskelua ja oppimista. Miten digitalisaatio on päässyt monessa paikassa typistymään tablettituputukseksi?  Jos yhteiskunnallisesti mullistavaa digitalisaatiota tarjoillaan vain yhdessä paketissa, ei kirjasta ja vihkosta ole päästy juuri pidemmälle kuin kalliisiin kuoriin.

Uusissa esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelmissa todetaan, että opetusta ei saa käyttää kaupallisen vaikuttamisen kanavana. Harva jakaisi mäkkärin kuponkeja tai lähtisi uimahallille vetämään speedopedagogiikkaa oppilailleen. Silti monessa kunnassa ja oppilaitoksessa opetetaan nyt käytännössä, että kaikille on välttämätöntä oppia käyttämään juuri yhtä tiettyä digivehjettä. Tablettibuumin aallonharjalla surffaa iPad, joka on onnistunut lyömään läpi niin, että monet kasvattajat, jopa osa tutkijoista, käyttävät “ipadia” surutta yleisnimenä tablettitietokoneesta. Jos se ei ole ilmaista mainontaa, niin mikä olisi? Brändiusko tuntuu erityisen oudolta maassa, joka on omakohtaisesti kokenut Nokian puhelinten nousun ja tuhon.

Apple ei keksinyt digitalisaatiota iPadin myötä. Huhujen mukaan moni edelleen elää täyttä elämää ilman tablettia. PC:t, älypuhelimet, digikamerat, itse ohjelmoidut robotit ja muut laitteet ovat nekin kelpo kamaa digitaaliseen oppimiseen ja opetukseen. Jospa ei käytettäisikään vuoden määrärahoja pelkkiin tabletteihin, pakoteta opettajia liimaamaan eskaripäivään irrallista appsituokiota tai kouluteta koko henkilöstöä brändiuskollisiksi iPad-pedagogeiksi? Jos voisi kysyä, miten kunnassamme tai organisaatiossamme digitalisaatio palvelee kasvatuksen ylempiä arvoja? Millaiset laitteet ja toiminnot sopivat meille, teille, sinulle?

Kasvatuksen tehtävänä ei tietenkään ole ainoastaan vastata yksilön (edes opettajan itsensä) tarpeisiin, vaan myös avata maailmoja, joista henkilö ei aiemmin ole ollut tietoinen. Digitalisaatiota hyödyntävän opetuksen edelläkävijät joutuvat tekemään hartiavoimin tätä aikuiskasvatustyötä niiden kollegojen keskuudessa, jotka eivät mielestään tarvitse tekniikkaa yhtään mihinkään. Mutta jos digitalisaatio esitetään vain laitteiden kanssa puuhailuna, ei vastarinta ole änkyröintiä vaan järkevää. Kaikkea coolia ja näppärää ei tarvitse tehdä. Kaikkea mitä voi tehdä, ei tarvitse tehdä. Ei kasvattajilla koskaan ole ollut puuhasta pulaa.  

Haasteet ovat monella tiedossa, samoin se, että digitalisoituvaa opetusta voidaan kehittää laadukkaasti. Suomessa on tehty vaikuttava määrä sellaistakin kehittämistyötä, jossa digitalisaatiota on lähdetty toteuttamaan kasvatus edellä. Tällä menetelmällä vaan harvoin on tarjolla helppoja ja nopeita ratkaisuja, sillä kasvatuskulttuurin uudistaminen on pitkäjänteistä työtä. Kenties siksi nykyisissä kuntien ja valtioiden välisissä digiloikkakisoissa moni pyrkii oikotietä palkintopallille esittämällä makeita lukuja laitteiden ja “parhaat appsit” -henkisten koulutusten määrissä. Pysyvistä tuloksista puhutaan vähemmän.

Millä keinoin koulutuksen järjestäjät ja rahoittajat sitten saataisiin ottamaan laajemmin kulttuurinen muutos huomioon kehittämisessä? Tiedolla vaikuttamiselle olisi ainakin tilaa: tekemämme hankeselvityksen mukaan vain murto-osassa kehittämishankkeiden hakemuksista toiminta vaikuttaa olevan tutkimusperustaista. Kylliksi esimerkkejä on myös siitä, että pelkkä laitehuuma kestää huonosti perusteellisempaa tarkastelua[1]. Asioiden tekeminen kunnolla ei aina ole yksinkertaista, mutta usein se on sen arvoista. Digitalisaatiolla on oltava meille paljon enemmän annettavaa kuin laitteet ja softa.

Saara Pääjärvi
Erityisasiantuntija
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti



[1] Esimerkiksi: http://www.latimes.com/local/education/la-me-lausd-laptops-20140630-story.html, Morgan (2010) Interactive whiteboards, interactivity and play in the classroom with children aged three to seven years, European Early Childhood Education Research Journal, 18:1., Smith, Higgins, Wall & Miller. (2005) Interactive whiteboards: boon or bandwagon? A critical review of the literature. Journal of Computer Assisted Learning. Apr2005, Vol. 21 Issue 2

 

KAVIn työntekijät , MEKU