Rakennetaan mediakasvatukselle kestävä perusta

Graduni tärkein oppi tiivistyi aikanaan siihen, miten rakenteilla vaikutetaan käytännön työhön. ”Siinä ei oo semmosta kohtaa mistä olis vaadittu meiltä vastauksia.” Näin kertoi eräs haastattelemani johtaja, kun kysyin, onko päiväkodin uuteen varhaiskasvatussuunnitelmaan liitetty mediakasvatusta. Ei ollut. Ei, vaikka johtaja piti aihetta tärkeänä ja henkilökunnallakin oli osaamista. Kunnan laatimassa pohjassa ei nimittäin ollut mediakasvatukseen liittyville suunnitelmille paikkaa.

Mediakasvatuksessa kehittämisvastuun kasautuminen yksittäisille innokkaille on edelleen tavallista, vaikka ilmiö on tunnustettu jo pidemmän aikaa[1]. Kasvatettavien epätasa-arvo on ilmeinen, mikäli mediaan liittyvä kasvatus jätetään vain kiinnostuneiden huviksi. Lisäksi innokkainkin kehittäjä uupuu helposti kohtuuttoman työtaakkansa alle, jos organisaatioilta ja työyhteisöltä ei tule tukea. Siksi onkin erittäin tärkeää, että yksi Hyvä medialukutaito -suuntaviivojen (HMS) tavoitteista on pyrkiä turvaamaan kestävät rakenteet lainsäädännön, ohjauksen ja rahoituksen keinoin.

Kansallisella lainsäädäntö- ja linjaustasolla Suomi näyttäytyy mallioppilaana: laissa Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista on määritelty mediakasvatuksen edistäminen viranomaisen tehtäviin kuuluvaksi. Linjaustasolla mediakasvatus on nostettu esiin muun muassa osana kirjastopolitiikkaa, lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmaa sekä audiovisuaalista kulttuuripolitiikkaa. HMS itsessään medialukutaidon edistämiseen keskittyvänä suunnannäyttäjänä on kansainvälisesti harvinaisuus.

Opetussuunnitelmien perusteiden tasolla, paikallisia koulutuksen järjestäjiä velvoittavalla tasolla, on viime vuosina otettu melkoinen harppaus eteenpäin mediakasvatuksen rakenteiden vahvistamisessa. Medialukutaito mainitaan nyt ensimmäistä kertaa esiopetuksen suunnitelman perusteissa. Perusopetuksessa medialukutaitoa edistetään varsinkin monilukutaidon sekä tieto- ja viestintätekniikan aihekokonaisuuksissa. Niihin liittyviä teemoja on kytketty lähes kaikkiin oppiaineisiin. Nuorten lukio-ops on lähes valmis ja media on luonnoksessa mainittu yli 200 kertaa. Hyvältä näyttää! Viimeistään ensi syksystä alkaen joka kunnan suunnitelmissa pitäisi siis olla se kohta, jossa ”vaaditaan vastauksia” mediakasvatuksesta.

Linjaukset ovat silti aina vain linjauksia. Lopullisesti institutionaalinen mediakasvatus toteutuu käytännön kasvatus-, opetus- ja ohjaustyötä tekevien kautta. Siksi on hyvin tärkeää, että HMS korostaa mediakasvatuksen lisäämistä eri alojen ammattilaisten koulutukseen. Tässä onkin tehtävää, sillä esimerkiksi lastentarhanopettajakoulutuksessa mediakasvatuksen osuus on vähäinen ja yliopistoittain sangen vaihteleva[2]. Asiat ovat kuitenkin vuosien saatossa edenneet kohti mediakasvatuksen suurempaa näkyvyyttä koulutusten sisällöissä[3]. Myös mediakasvatuksen täydennyskoulutuksia on järjestetty runsaasti. Täydennyskoulutus ei silti yksin riitä, ja sen saatavuuden epätasa-arvo on räikeää. Alueelliseen tasa-arvoon pitäisikin jatkuvasti kiinnittää huomiota.

Rahoitus lienee rakenteellisista kysymyksistä haastavin. Hankerahoitusta mediakasvatuksellisiin projekteihin on viime vuosina jaettu reippaasti[4]. Rakenteellisen vakiintumisen sijaan hankevetoinen kehittäminen on kuitenkin näyttäytynyt alan toimijoille työn sirpaleisuutta edistävänä[5]. Pienissä tai nuorissa organisaatioissa ei aina myöskään ole osaamista tai henkilöstöä rahoituksen hakemiseen ja hankkeiden hallinnointiin. Hankemaailman logiikka suosii siis suuria ja rutinoituneita toimijoita niiden tahojen kustannuksella, joiden toiminnan mahdollistamiselle ulkopuolinen rahoitus voisi olla erityisen tärkeää.

Hankejärjestelmien kehittämisehdotuksia kuulisi mieluusti nykyistä enemmänkin. Niukkenevien julkisten resurssien aikakaudella useimmin esitetty perusratkaisu ”vähemmän, vaikuttavampia ja laajempia hankkeita” johtaa nimittäin väistämättä siihen, että iso osa hakijoista jää ilman rahoitusta. Ymmärrettävästi useimmat näkisivät oman organisaationsa mieluummin siellä saamapuolella. Tuoreet ideat sekä ”hankehumpan” uusiksi askelmerkeiksi että olemassa olevien ja päättyneiden hankkeiden tehokkaammaksi hyödyntämiseksi olisivat varmasti tarpeen.

Hankkeita tai ei, organisaatioiden perustoiminta ja -rahoitusmallit määrittävät pitkäaikaisen toiminnan. Mihin meillä käytetään aikaa ja rahaa? Tämän asian suhteen eletään kriittisiä hetkiä monella sektorilla: uudet OPSit ovat tulossa voimaan, kirjasto- ja nuorisopolitiikan uudistukset ovat tulossa tai meneillään. Digitalisaatioon panostaminen voi mediakasvatukselle olla kaksisuuntainen mahdollisuus: ei ainoastaan rahoituslähde, vaan myös tilaisuus integroida kulttuuris-sosiaalisen sivistyksen, kriittisen yhteiskunnallisuuden ja itseilmaisun teemoja silkan teknohypen vastapainoksi.

Nyt mediakasvattajien täytyy pitää ääntä asiansa tärkeydestä, sillä omia aikojaan resurssit tai arvostus eivät alalle kerry. Rakenteita määrittävät erityisesti organisaatioiden johtajat ja esimiehet sekä päättäjät niin paikallisella, alueellisella, kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Heihin pitäisi pystyä vaikuttamaan, ja lobbauksen aika on nyt.  Rakennetaan yhdessä mediakasvatukselle entistä kestävämpi pohja, sellainen turvaverkko joka kantaa myös tiukkoina taloudellisina aikoina.

Saara Pääjärvi
Erityisasiantuntija
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

Institutionaalisten rakenteiden lisäksi tarvitaan myös epävirallisia rakenteita työn tekijöiden välillä. Ensi viikolla järjestettävä Mediakasvatusfoorumi pyrkii edistämään toimijoiden välistä yhteistyötä ja kumppanuuksien muodostumista. Siellä keskustelemme edelleen myös rakennekysymyksistä!  Lisäksi esimerkiksi Facebookissa toimii runsaasti mediakasvatuksen alalle relevantteja vertaisverkostoja. Tulisiko mielestänne tällaisten toimintojen tunnustaminen sisällyttää kansallisiin linjauksiin?



[3] Muun opettajankoulutuksen osalta näin totesivat Korhonen ja Rantala verratessaan sitä vuosituhannen alun tilanteeseen (Kasvatus 5/2007, s. 454–467).

 

KAVIn työntekijät , MEKU