Twiittaamalla kohti radikalismia? Mahdollisuuksia ja rajoituksia medialukutaidon näkökulmasta

Voivatko Twitter-viestit olla terroristien rekrytoinnin menetelmä? Tätä kysyttiin asiantuntijapaneelilta ekstremismiin keskittyvässä World Press Freedom Day 2016 -konferenssin keskustelutilaisuudessa keskiviikkona. Myös Suomessa ekstremistien sosiaalisen median käyttö on näkynyt osana julkista keskustelua, varsinkin ISIS-järjestön ja äärinationalististen ryhmien toiminnan myötä.

Panelistit olivat kokolailla yksimielisiä siitä, että radikalisoitumisessa kyse on prosessista, jossa mediaviesteillä ei ole sen suurempaa roolia kuin monella muullakaan muuttujalla. Sosiaalinen media on kuitenkin yksi lenkki ketjussa: sen kautta ekstremistit voivat tavoittaa paitsi valtavat yleisöt, myös henkilökohtaisesti ihmisiä pikaviestiohjelmien ja nettipuheluiden välityksellä.

On tärkeä ymmärtää, että kyse ei ole vain ekstremistien tiedotuksesta, vaan moni etsii aktiivisesti merkitystä elämäänsä ja tähän tarpeeseen ekstremistiset ryhmät vastaavat viestinnällään. Ekstremistiryhmältä elämässään paikkaa etsivät henkilöt saavat heidän tarpeisiinsa räätälöidyn tarinan, jonka myötä on mahdollista tuntea olevansa tärkeä, vahva ja ylpeä. Tämä on houkutteleva viesti, sillä se vastaa ihmisen perustarpeisiin.

Radikalisoitumisen prosessin tunnistamista vaikeuttaa se, että radikaalit ajatukset ovat sinällään normaaleja, jopa edellytys yhteiskuntien uudistumiselle. Radikalisoituminen tulee kuvaan silloin, kun muut näkökulmat suljetaan täysin pois. Kuten Tommi Karttaavi Suomesta totesikin, ekstremismin ja radikalisoivan viestinnän poistaminen sosiaalisesta mediasta on mahdotonta. Teknisesti pystytään tunnistamaan joitakin hälyttäviä merkkejä, kuten ekstremistien usein käyttämiä sanoja, mutta ihmisen täytyy tehdä tulkinta kontekstoimalla viestit. Tähän resurssit eivät riitä, sillä esimerkiksi Twitteriin ladataan 7000 twiittiä sekunnissa.

Kuka radikalisoituu ja miksi, siihen ei ole selvää vastausta. Euroopassa vähemmistöryhmien nuorten kokema arkipäivän syrjintä ja ulkopuolisuus nostetaan usein esille radikalisoitumisen lähtökohtana. Chadia Khedir Tunisiasta kuitenkin muistutti, että tilanne on monimutkaisempi. Pohjois-Afrikassa terroristiryhmiin liittyneet ovat tavallisesti valtaväestöä, joten pelkät yhteiskunnasta ulkopuolisuuden kokemukset eivät riitä selitykseksi. Kyse on tuhansien "tavallisten" perheiden tragedioista, lapsen tai sisaruksen menettämisestä.

Panelistit olivat silti yksimielisiä siitä, että sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden vähentäminen ja laillisuuden vahvistaminen yhteiskunnissa ovat ensisijaisia keinoja radikalisoitumisen ehkäisyyn. Medialukutaidosta ei ole ihmelääkkeeksi tähän ongelmaan. Mediakasvatus voi silti osaltaan auttaa radikalisaation ehkäisemisessä.

Mediakasvatuksella voidaan vahvistaa ymmärrystä siitä, millaisia mediastrategioita ekstremistiryhmät käyttävät, jotta ihmiset ymmärtävät kyseessä olevan laajamittaisen rekrytoinnin. On luonnollista luottaa henkilökohtaisen tason viestintään, mutta medialukutaidon kehittämisen myötä henkilökohtaisuuden tunnetta voidaan vähentää. Kyse on siis ”perinteisestä” representaatioiden analysoimisesta, konteksti vain on uusi.

Toinen tärkeä mediakasvatuksellinen muistutus on itse radikalisaatiopuheen tarkastelu. Mazen Darwish Syyriasta painotti, että radikalisoituminen on yksilöihin ja tavallisesti alistettuihin ryhmittymiin kytketty leimaava termi. Tosiasiassa myös vallassa olevat hallinnot voivat toimia täysin samalla tavalla kuin ”radikalisoituvat” ryhmittymät: tuottaa propagandaa, käyttää silmitöntä väkivaltaa ja toimia piittaamatta laeista tai ihmisoikeuksista. Mediassa tätä hallintojen toimintaa ei kuitenkaan nimitetä radikalisoitumiseksi tai ekstremismiksi. Tämän ilmiön käsittely voisi olla mielenkiintoinen tehtävä esimerkiksi lukion yhteiskuntaopin tai filosofian tunneilla.

Mikä sitten on journalismin rooli some-ekstremismin vastustamisessa? Journalistit ovat vaikean dilemman äärellä siinä mitä ja miten ekstremismistä uutisoidaan. Esimerkiksi Twitterissä toimiva ekstremisti saattaa kerätä jopa enemmän huomiota toimittajien kuin alkuperäisen kohdeyleisönsä keskuudessa. Näin ollen toimittajat itse tuottavat ekstremisteille näkyvyyttä ja vaikutusvaltaa. Samoin esimerkiksi Donald Trumpin vaalikampanja on saanut valtavasti nostetta mediasta, huolimatta siitä, ovatko toimittajat tehneet juttuja tarkoituksenaan tuomita Trumpin puheet. Toisaalta tiedon välittäminen on journalistien perustehtävä. Erilaisista vastatoimista (counter narratives) taas ei ole vielä riittävästi tietoa, jotta niiden vaikuttavuudesta voitaisiin sanoa paljonkaan.

Tätä dilemmaa voidaan mediakasvatuksessa lähteä ratkaisemaan ainakin kahdella tavalla. Ensimmäinen on monipuolisen lähteistön merkitys: ei riitä, että hankimme tietoa vain länsimaisista viestimistä. Kuten Kaakkois-Aasian alueelta tullut toimittaja yleisöstä huomautti, suurelle osalle maailman väestöä Isis on vain pisara erilaisten väkivaltaisten terroritekojen meressä. Toisena on oman toiminnan pohtiminen. Edistämmekö mediassa toimimalla ihmisten välistä ymmärrystä vai vihaa? Tuemmeko julkaisuja, jotka antavat suoraa puhetilaa ekstremistisille viesteille? Vai sittenkin huolella toimitettua journalismia, joka edistää ymmärrystä ilmiöistä? Medialukutaitoon kuuluu tietojen ja taitojen lisäksi myös asenne ja tahto: medialukutaitoinen toimija kantaa vastuunsa osana globaalia mediakulttuuria.

Saara Salomaa
Erikoisasiantuntija
Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

KAVIn työntekijät , MEKU