Billy Wilder

14.11.2017 - 07.01.2018
Billy Wilder (1906–2002) oli Hollywoodin suurimpia ohjaajia. Hänen elokuvissaan on huumorin iloa, Paramountin glamouria ja tähtien loistoa mutta myös ironiaa, satiiria ja armottomia totuuksia.

Lapsuuden Wienistä Wilderillä säilyi henkevyyden tuulahdus, nuoruuden kotikaupungista Berliner Witz. Natsien tultua valtaan Wilder lähti maanpakoon Hollywoodiin, jossa hänen esikuvakseen tuli tyylikkään komedian mestari Ernst Lubitsch. Ohjaajan huoneentauluksi tuli kyltti, jossa luki: ”How would Lubitsch do it?”

”From the moment they met it was murder”. Mestaruuden huipulle Wilder kohosi elokuvalla Nainen ilman omaatuntoa (Double Indemnity, 1944). Raymond Chandler laati käsikirjoituksen James M. Cainin novellista. Petollisen Phyllisin osan tulkitsi Barbara Stanwyck. Turmeltuneena vakuutusasiamiehenä Walter Neffinä nähtiin Fred MacMurray.

Tuhlattuja päiviä (The Lost Weekend, 1945) oli uhkayritys. Wilderiä ja hänen alku-uransa luottokäsikirjoittajaa Charles Brackettia lukuunottamatta kukaan ei uskonut, että alkoholisoituneen kirjailijan tarinasta voisi tulla mitään. Ray Milland oli ylipuhuttava rooliin, ja Paramount oli vähällä hyllyttää elokuvan, josta tuli yksi vuoden menestyksiä ja Oscar-suosikkeja.

Wilder palasi kotikaupunkiinsa sodanjälkeisessä timanttisessa ajankohtaistarinassa Berliinin raunioiden keskellä (A Foreign Affair, 1948), jonka moraalinen ambivalenssi oli tuoreeltaan sekä yleisölle että kriitikoille ehkä liian rajua. Marlene Dietrich tiivisti idean lauluissa ”Black Market” ja ”Ruins of Berlin”.

Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., 1950) oli Wilderin Paramount-kauden huipentuma. Uima-altaassa vainajana viruva käsikirjoittaja Joe Gillis (William Holden) kertoo takaumana tarinan mielikuvitusmaailmaansa uponneesta mykän elokuvan jumalattaresta Norma Desmondista (Gloria Swanson).

Yhtä terävä oli Tuhansien silmien edessä (The Big Carnival, 1951), kertomus ”homeerisen periaatteettomasta” (Peter von Bagh) lehtimiehestä (Kirk Douglas), joka paisuttaa häikäilemättömästi kaivosonnettomuudesta valtakunnallisen mediatapahtuman.

Vankileiri 17 (Stalag 17, 1953) jatkoi samaa pirullista linjaa. Otto Preminger esittää natsieverstiä leirillä, jossa kapitalistinen pienoismaailma kukoistaa amerikkalaisten sotavankien keskuudessa. Jännitystarina käynnistyy, kun kyynisintä kauppiasta (William Holden) epäillään petturiksi.

Mehevimmän täysosuman Marilyn Monroen kanssa Wilder valmisti omalle yhtiölleen. Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) kohosi ensi-iltakierroksellaan kaikkien aikojen suosituimmaksi komediaksi, ja se lienee Wilderin elokuvista ahkerimmin uusittu.

Wilderin 1960-luku alkoi kipeällä satiirilla organisaatioihmisten maailmasta. Poikamiesboksi (The Apartment, 1960) kertoo jättiyhtiön virkailijasta, joka lainaa kämppäänsä pomojen tuntihotelliksi. Jack Lemmon, Shirley MacLaine ja Fred McMurray tulkitsivat päätehtävät.

Wilderin viimeinen Berliini-elokuva Yks’ kaks’ kolme (One, Two, Three, 1961) kuvasti oman aikansa todellisuutta, nyt kipeänä herjatulituksena, jonka käynnistää jaettuun mutta vielä muurittomaan Berliiniin rynnistävä coca-colonialismin superagentti (James Cagney).

Kova särmä ei ollut tylsynyt, sen todisti Etusivu uusiks’ (The Front Page, 1974). Wilder ja hänen myöhäiskautensa luottokäsikirjoittaja I. A. L. Diamond asettuivat kilpasille Ben Hechtin ja Charles MacArthurin alkuperäisnäytelmän, ”kyynisyyden monumentin” (Jean-Pierre Coursodon) kanssa, tulkkeinaan Jack Lemmon ja Walther Matthau.

Fedora (1978) oli kunnianhimoinen paluu Auringonlaskun kadun asetelmiin. Vanha William Holden on tunteellinen tuottaja, joka yrittää houkutella vanhaa tähteä jäähyväisrooliin, vain törmätäkseen Mustanaamion veroiseen mysteeriin.

Varsinaiset kumppanukset (Buddy Buddy, 1981) oli Wilderin tyylikäs loppukumarrus ohjaajana, amerikkalainen versio Édouard Molinaron Kiusanhengestä (L’Emmerdeur, 1973). Kylmäverisen tappajan (Matthau) kompastuskiveksi tulee naapurihuoneen Jack Lemmon, joka yrittää huonolla menestyksellä tehdä itsemurhaa.

Antti Alanen