Dorothy Arzner

10.01.2018 - 28.01.2018
“Isn’t it wonderful that you’ve had such a great career, when you had no right to have a career at all?” Näin Katharine Hepburn tervehti Dorothy Arzneria DGA:n kunnioittaessa tämän elämäntyötä vuonna 1975.

Dorothy Arzner (1897–1979) oli ensimmäinen naisohjaaja, joka murtautui Hollywoodin miesvaltaiseen studiosysteemiin, mutta hän myös oli ainoa naisohjaaja koko kultaisen studiokauden ajan. 30-vuotiaana lasikaton rikkoneen Arznerin elokuvaura kesti Hollywoodissa vuodet 1922–1943, minä aikana hän ohjasi 16 näytelmäelokuvaa.

Hän rikkoi normeja myös muuten: monet miespuoliset kollegat joutuivat salaamaan homoseksuaalisuutensa, mutta Arzner eli avoimesti lesbona. Arzner itse olisi halunnut tulla tunnetuksi nimenomaan ohjaajana eikä naisohjaajana, mutta Hollywood loi hänelle tätä statusta. Sitä ylläpidettiin mm. siten, että hänet nimettiin erityisesti naisten ohjaajana ja naistähtien tekijänä, mikä näkyy vielä tämän päivän kritiikeissä. Ohjaajana hän kuitenkin kohteli näyttelijöitään kuten kollegansa ja istutti tähtösiä mielellään syliinsä.

Arzner aloitti uransa elokuvateollisuudessa Famous Players-Lasky -tuotantoyhtiössä (myöh. Paramount) leikkaajana. Kuuden kuukauden aikana hän leikkasi kutakuinkin 52 elokuvaa, ennen kuin pääsi mukaan Rudolph Valentinon Verta ja hiekkaa -klassikon tuotantoon (ja kuvasi rohkeasti osan härkätaistelukohtauksesta).

Paramount antoi hänen ensimmäiseksi ohjaustyökseen ”naisaiheen” Fashions For Women (1927). Pian hänet tunnettiin ohjaajana, joka teki ”A-luokan elokuvia B-elokuvan kustannuksin” ja joka ohjaustyössään huomioi sekä kaupallisen että taiteellisen ulottuvuuden. Arzner kuului ohjaajana studion kärkinimiin kunnes siirtyi freelanceriksi.

Villikissa (The Wild Party, 1929) oli mykkäelokuvien sensuellin tähden Clara Bow'n ja ylipäätään Paramountin ensimmäinen äänielokuva. Sitä on pidetty ohjaajan avainelokuvana: se kertoo opiskelijatytöstä, joka joutuu pulaan villien elämäntapojensa takia. Jo tässä nousevat esiin ohjaajan teemat naisen itsenäisyydestä ja valinnanvapaudesta. Säilyttääkseen äänielokuvassa Bow'n eloisan ja liikkuvaisen näyttelijäntyylin, Arzner kehitteli mikin, joka ei sitoisi näyttelijää paikoilleen. Arznerin keksimä puomimikki on edelleen käytössä.

Timothy Shean romaaniin ja Zoë Akinsin käsikirjoitukseen perustuvassa selviytymistarinassa Sarah and Son (1930) seurataan kahta paralleelia tarinaa. Sarah sinnittelee varattomana vaudeville-esiintyjä kaivaten vakautta elämäänsä. Hän avioituu kollegansa kanssa, mutta liitto kariutuu ja mies vie lapsen. Näin käynnistyy vahvan naisen matka, jossa seurataan sekä tämän urakehitystä että sinnikästä työtä kadonneen lapsen löytämiseksi.

Elokuvassa Merrily We Go to Hell (1932) eläväinen perijätär Joan (Sylvia Sidney) ihastuu juhlissa tapaamaansa toimittajaan, kirjailijanurasta haaveilevaan Jerryyn (Frederic March), joka on mukavassa huppelissa. Isänsä vastuksesta huolimatta hän nai miehen, ja yrittää pitää miehen kaidalla tiellä kunnes sopeutuu tilanteeseen. Itsepetoksen monipolvisella tiellä testataan modernia avioliittoa puolin ja toisin. Kun Jerry jälleen kerran nostaa maljaa ”Merrily we go to hell" vastaa hänen vaimonsa "holy state of matrimony – single lives, single beds and triple bromides in the morning". Pienessä sivuosassa nähdään nuori Cary Grant.

Kuuluisa lentäjä (Katherine Hepburn) ja arvostettu poliitikko (Colin Clive) lankeavat kiihkeään, mutta kiellettyyn suhteeseen draamaelokuvassa Christopher Strong (1933). Säkenöivälle Hepburnille elokuvarooli on vasta toinen, ja sitä pidetään merkityksellisenä hänen urakehitykselleen. Jo tässä Hepburn nähdään itsenäisenä, määrätietoisena naisena, jota eivät määritä säännöt vaan pikemminkin kunniantunto. Arznerin ja käsikirjoittaja Zoë Akinsin luoma päähenkilö pohjautuu väljästi brittilentäjä Amy Johnsoniin.

Liian vähälle huomiolle jäänyt Craig’s Wife (1935) on kaksoismerkitykseltään älykäs teos, jossa Arznerin jännitteinen tyyli ennakoi Sirkille ominaista kerrontaa. Nuori Rosalind Russell luo kylmäävän luonneanalyysin pakkomielteisestä kotirouvasta, joka tekee kodistaan eristetyn linnoituksen eräänlaisen aviollisen ”liikesopimuksen” mukaan. Tässä patriarkaalisen kulttuurin kritiikissä naiseus on yhteisön muotoilema malli, joka koituu kirjaimellisesti otettuna Graigin vaimon tragediaksi.

Arznerin suosituin elokuva Tanssi, tyttö, tanssi (Dance, Girl, Dance, 1940) on kuin naisversio buddy-elokuvista, burleskilla twistillä. Maureen O’Hara ja Lucille Ball johdattelevat tanssityttöjen maailmaan, jota hallitsee miehinen katse. Bubbles (Ball) on nouseva burleski-tähti, Judy (O’Hara) puolestaan vain haaveilee balettiurastan. Vicki Baumin tarinaan perustuva. Elokuva on yksi kiinnostavimmista Arznerin ohjaustöistä. Se on kompleksinen ja jännittävä kuvaus naisista, jotka ovat joutuneet äärirajoilleen.

Kirsi Raitaranta

Kiitos: