Elokuvan historia

15.01.2018 - 07.05.2018
Elokuva toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen on esillä Helsingin yliopiston elokuva- ja tv-tutkimuksen luentoihin liittyvässä suosikkisarjassa.

Amerikkalaiseen elokuvaan toi uusia tuulia Orson Wellesin esikoiselokuva Citizen Kane (1941), joka yhdisti mediasatiiria Marcel Proustiin ja rikottua kerrontaa unelmatehtaan huippuosaamiseen. Monikerroksinen teos säilytti ajankohtaisuutensa postmodernilla kaudella, ja se on myös Donald Trumpin suosikkielokuva.

Italian parhaisiin ohjaajiin kuuluva Augusto Genina osasi tehdä myös fasistista propagandaa. Espanjan sisällissotaa käsittelevä mahtava italialais-espanjalainen yhteistuotanto, paljolti dokumentaarinen Alcazar (L'assedio dell'Alcazar, 1940) nähtiin meilläkin, kun Suomi oli liittynyt Antikomintern-sopimukseen.

Roberto Rossellinin Rooma – avoin kaupunki (Roma città aperta, 1945), uuden italialaisen elokuvan läpimurtoteos, avasi ”vapautuksen ja jälleenrakennuksen koulukunnan” ja sai ohjaajan ylpeän arvion mukaan aikaan ”enemmän kuin kaikki ulkoministeriön ponnistukset yhteensä: se auttoi Italiaa löytämään uudelleen paikkansa kansojen joukossa.”

Kuvainsärkijänä tunnettu Pier Paolo Pasolini yllätti tekemällä Matteuksen evankeliumista (Il vangelo secondo Matteo, 1964) hartaan tulkinnan. Teos on myös tarina miehen tiestä kehdosta kuoleman puulle, ja myyttinen kuvaus äidin ja pojan suhteesta. "Minulla on taipumus nähdä kaikessa pyhää ja myyttistä, jopa kaikkein yksitoikkoisimmissa, yksinkertaisimmissa ja arkisimmissa esineissä ja tapahtumissa" (Pasolini).

”On elokuvaa ennen ja jälkeen Godardin”, sanoi Richard Roud, ja Viimeiseen hengenvetoon (À bout de souffle, 1960), pääosissa Jean Seberg ja Jean-Paul Belmondo, on Ranskan uuden aallon kärkiteoksia. Godard jätti hyvästit ikävälle ja avasi popmodernistisen kulttuurikollaasin, jossa identiteetitkin muovataan median merkkikielestä.

Uuden aallon aikalainen mutta oman tiensä kulkija oli Louis Malle. Hänen ensimmäinen itsenäinen ohjaustyönsä Hissillä mestauslavalle (Ascenseur pour l'échafaud, 1958) oli omaperäinen jännitystarina, jossa pienet yhteensattumat saavat aikaan sen, että täydellinen rikossuunnitelma alkaa mennä pieleen.

Uuden saksalaisen elokuvan tuhlailevan tuottelias nero oli Rainer Werner Fassbinder. Marokkolaisen siirtotyöläis-Alin ja 60-vuotiaan saksalais-Emmin rakkaustarina Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf, 1973) peilasi Douglas Sirkin Rock Hudson / Jane Wyman -melodraamoja nykytodellisuuteen.

Englannin 1960-luvun ”Swinging London” -ilmiöön vaikuttivat myös ulkomaiset taiteilijat kuten italialainen Michelangelo Antonioni, joka kuvasi aikakauden avainteoksiin kuuluvan Blow-Upin (1966) siellä. Se on kiehtova tutkielma vapauden todellisuudesta ja illuusiosta. Vuosikymmenien odotuksen jälkeen elokuvasta on tullut nähtäväksi hyvä kopio upouuden restauroinnin ansiosta.

Itäeurooppalainen elokuva vapautui Stalinin kuoleman jälkeen, ja puolalaisen elokuvan historialliseksi omatunnoksi kasvoi Andrzej Wajda (1926–2016). Tuhkaa ja timanttia (Popiol i diament, 1958) on intohimoinen ja symbolistinen kuvaus ensimmäisestä sodanjälkeisestä päivästä toukokuussa 1945, pääosassa ”Puolan James Dean”, Zbigniew Cybulski.

Neuvostoliitossa suojasään vapaammat tuulet vaikuttivat myös eri tasavalloissa. Georgialaisen Tengiz Abuladzen upein teos Rukous (Vedreba, 1967) perustui runoilija Vazha Pshavelan aiheisiin. Kuvasommittelu, runo ja musiikki kasvoivat harvinaiseksi elokuvalliseksi synteesiksi.

Japanilaisen elokuvan arvostetuimmaksi mestariksi on noussut Yasujiro Ozu. Hänen viimeisiin töihinsä kuuluva värielokuva Perhetarina (Kohayagawa-ke no aki, 1961), kuvaus perinteen ja nykyisyyden ristiriidasta, kertoo leskeksi jääneestä saketehtailijasta, joka etsiytyy elämänsä ehtoolla ex-rakastettunsa luokse kolmen tyttärensä tyrmistykseksi.

Kiinassa vapauden tuulet päättyivät vuosien 1966–1976 kulttuurivallankumoukseen, joka on historian pahimpia kulttuurin tuhon kausia. Elokuvassa sallittuja aiheita olivat lähinnä vain kahdeksan mallinäytelmää. Niistä Valkotukkainen tyttö (Bai mao nü/The White-Haired Girl, 1971) tarjosi Sang Hun ohjauksessa henkeäsalpaavan häikäisevää balettia.

Iranissakin elokuva on ollut ankaran sensuurin kohteena islamistisen hallinnon aikana, mutta silti se on kohonnut maailman kärkeen. Asghar Farhadin Nader ja Simin: ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011) voitti sekä Oscarin että Césarin vuoden parhaana ulkomaisena elokuvana. Se on psykologisesti ja yhteiskunnallisesti terävä draama tilanteesta, johon ei ole helppoja ratkaisuja.

Tunisialaisen naisohjaajan Moufida Tlatlin Palatsin hiljaisuus (Samt el qusur, 1994) tarjoaa hehkuvan näkökulman edellisen polven kokemaan hoviaikakauden orjuuteen. Päähenkilö on nuori laulajatar, joka palaa kotipalatsiinsa ja tekee samalla matkan muistoihinsa, lapsuuteensa ja aikaan, jolloin maa oli vielä ranskalaisten vallassa.

Hollywoodin studiojärjestelmän hajotessa 1960-luvun alussa riippumaton elokuvanteko sai tilaa. George A. Romero (1940–2017) toteutti 16 mm:n kuvauskalustolla uuden ajan zombietarinan Night of the Living Dead (1968). Kauhu ei enää sijoittunut myyttiseen muinaisuuteen vaan nykypäivään, ja kuka tahansa voi muuttua kannibaalizombieksi.

Kyberpunkista tuli kiehtova suuntaus, ja Ridley Scott ohjasi sen keskeisiin saavutuksiin kuuluvan Blade Runnerin (1982) Philip K. Dickin romaanista. Alituinen öinen happosade lankeaa suunnattomien neonmainosten valaiseman Los Angelesin Chinatownin ylle vuonna 2019 futuristisessa film noirissa.

Kuubalainen elokuva kohosi kukoistukseen 1960-luvulla, ja Tomás Gutiérrez Alea teki kenties Gogol-vaikutteitakin omaavan satiirin virkavallasta nimeltä Byrokraatin kuolema (La muerte de un burócrata, 1966), jossa tunnustetaan kiitollisuudenvelka myös taiteilijoille kuten Buñuel, Laurel & Hardy, Keaton, Vigo, Welles, Bergman, Kazan ja Kurosawa.

Argentiinan lahjakkaimpiin tekijöihin kuuluva Fernando Solanas pakeni vuoden 1976 sotilasvallankaappauksen jälkeen Pariisiin. Etelän kaipuu (Sur, 1988) kertoo miehestä, joka palaa kotiin vankilasta viiden vuoden jälkeen. Lumotun yön aikana, tangon ja muun musiikin soidessa, hän kertaa mielessään oman ja maansa menneisyyden.

Korealainen elokuva nousi maailman huomion kohteeksi. Maan merkittävimpiin ohjaajiin kuuluva Bong Joon-ho teki tosipohjaisen sarjamurhaajatarinansa Memories of Murder (Salinui chueok, 2003) amerikkalaista genreimitaatiota kaihtaen. Tapauksen kimpussa on kaksi vastakkaisiin tutkimusmenetelmiin luottavaa poliisia, kummatkin yhtä tehottomia.

Filippiiniläisen elokuvan mestarin Lino Brockan Tyttö nimeltä Insiang (Insiang, 1976) on atmosfääriltään väkevä kuvaus elämästä Manilassa, olosuhteissa, joissa perhe on särkynyt ja naiset kantavat kaiken vastuun. Kun äidin rakastaja katsoo, että tytärkin on hänelle vapaata riistaa, traaginen käänne on väistämätön. The Film Foundationin upean mehevä restaurointi tuo kouraisevan klassikon jälleen koko maailman nähtäväksi.

Kanadalainen Patricia Rozema kuvaa teoksissaan kauniisti naisten välistä rakkautta. Kun yö saapuu (When the Night Is Falling, 1995) on herkullinen ja ilkikurinen modernisointi Eroksen ja Psykhen tarusta. Pascale Bussières on kalvinistisen yliopiston professori, joka on menossa naimisiin mieskollegansa kanssa, kun hän kohtaa estottoman sirkusartistin (Rachael Crawford).

Uusiseelantilaissyntyinen, australialainen Jane Campion kohosi maailmanmaineeseen elokuvíllaan kuten Piano (1993), joka on aistikylläinen tarina naisen vapautumisesta 1800-luvun Uudessa-Seelannissa. Näyttelijävalinta oli ensiluokkainen: Holly Hunter vain pianollaan puhuvana sankarittarena, Sam Neill jäyhänä aviomiehenä, Harvey Keitel viriilinä piano-oppilaana ja Anna Paquin oudosti säteilevänä tyttärenä.

1950-luvun ruotsalaisessa elokuvassa Ingmar Bergman ei edustanut uutta aaltoa vaan klassista studioelokuvaa, mutta sellaisilla töillä kuin Kesä Monikan kanssa (Sommaren med Monika, 1953) hän innoitti monia tulevia elokuvantekijöitä François Truffaut’sta Martin Scorseseen.

Tanskalaisen dogmasarjan virkistävimpiin saavutuksiin kuuluu Lone Scherfigin Italiaa aloittelijoille (Italiensk for begyndere, 2000), ja koulukunnan keinotekoiset rajoitukset sopivatkin juuri tällaiseen tarinaan, jossa tutustutaan vapaamuotoisesti kuuden henkilön ydinjoukkoon. Heitä yhdistää toisiinsa ainoastaan italian alkeiskurssi, jonka huipentaa matka Venetsiaan.

Espanjassa 1980-luvulla Pedro Almodóvarista tuli johtava tabujen särkijä. Matador (1986) on ultratyylikäs näky Eroksesta ja Thanatoksesta. Syyllisyyskompleksin riivaama torero-oppilas (Antonio Banderas) tunnustaa sarjan murhia, jolloin todelliset himomurhaajat, María ja Diego, ovat vapaita kohtaamaan toisensa ja lopullisen hurmion.

Turkin nykyelokuvan mestari, hampurilaissyntyinen Fatih Akin juurruttaa teoksensa kahteen maahan, mikä tuo niihin omaperäistä energiaa. Suoraan seinään (Gegen die Wand, 2004) kuvaa Hampurissa asuvia turkkilaisia ja heidän elämäntilanteensa syvällistä ristiriitaa. Lauluissa kerrotaan "kara sevdasta", tummasta intohimosta, joka on sekä myrkky että lääke.

Antti Alanen

Maailman elokuvan historia II-III luentosarja Orionissa 15.1.–7.5.2018 on Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen ja Avoimen yliopiston yhteisopetusta yhteistyössä KAVIn kanssa. Opetukseen osallistuminen on maksullista muille kuin HY:n tutkinto- ja vaihto-opiskelijoille. Luentosarja jatkuu vielä 7.5. kesäkauden puolella.