Ingmar Bergman 100 vuotta

21.01.2018 - 22.04.2018
Ingmar Bergmanin (1918–2007) satavuotismuistoa juhlitaan tänä vuonna maailmanlaajuisesti. Mestarin elämäntyö teatterissa, elokuvassa, televisiossa ja kirjailijana oli valtava. Seuraamme sitä koko vuoden ajan.

Elokuvassa nimeltä Vankila (Fängelse, 1949) Bergman sai ensi kertaa vapaat kädet ja loi kirkkaana, varmana kiteytyksenä hienoimman ruotsalaisen mestariteoksen sitten 1920-luvun kulta-ajan. Jerker A. Eriksson totesi, että Bergmanin henkilöt ”eivät liiku itse luoduissa vankiloissa, vaan sielullisissa keskitysleireissä, jotka maailma heidän ympärillään on rakentanut”.

Jos Vankila oli Bergmanin vakavan ironinen hyvästijättö 1940-luvulle, niin melankolisen kaunis Kesäinen leikki (Sommarlek, 1951) enteili tietä tulevaisuuteen. ”Ensi kertaa minusta tuntui, että tein elokuvaa täysin omalla tyylilläni.” (Bergman). Maj-Britt Nilsson oli Bergmanin ensimmäinen suuri sankaritar, ja kesäisen saariston kuvauksessa hehkui pohjoismainen vaaleiden öiden mystiikka: näky katoavasta onnesta ja rakkaudesta.

Per Anders Fogelströmin suosikkiromaaniin perustuva pienen budjetin Kesä Monikan kanssa (Sommaren med Monika, 1953) kertoo villistä teinitytöstä ja kesän katoavasta onnesta. Harriet Anderssonista tuli kansainvälinen tähti. ”Koskaan aikaisemmin ruotsalaisessa elokuvassa ei ollut nähty tyttöä, joka olisi säteillyt niin estotonta eroottista viehätystä kuin Harriet” (Ingmar Bergman). Uuden aallon ohjaajat kautta maailman saivat Monikasta vaikutteita.

Synkkä sirkuskertomus Viettelysten ilta (Gycklarnas afton, 1953) toi mieleen Fellinin ja Sternbergin. Jörn Donnerille se on Bergmanin tuotannon leikkauspiste ja taiteellinen uskontunnustus, jossa loan ja tuhkan apokalyptiset näyt perustuivat toisen maailmansodan tunnoille. ”Ihminen voi elää silloin, kun hän tajuaa suuruuden sisältyvän yhteen ainoaan silmäräpäykseen, joka pystyy muovaamaan olemassaolon dramaattiseksi ja mielekkääksi” (Donner).

Rakkauden oppitunti (En lektion i kärlek, 1954) oli Bergmanin ensimmäinen puhdas komedia. Siinä hän esitteli vapautuneimpia, säkenöivimpiä, mozartmaisimpia puoliaan. Junamatkan aikana Eva Dahlbeckin ja Gunnar Björnstrandin aviokriisi käsitellään monipuolisten takaumien kautta, ja tuloksena on ensiluokkaista ruotsalaista screwball-komediaa.

Vuonna 1952 Bergman muutti kuudeksi vuodeksi teatteriohjaajaksi Malmöön. Niinä vuosina hän ohjasi kahdeksan elokuvaa, joissa hän esitteli kuuluisan näyttelijäensemblensä ja jotka tekivät hänestä maailmanelokuvan mestarin. Suurin tähtikaarti oli komediassa Kesäyön hymyilyä (Sommarnattens leende, 1955), jossa neljä pariskuntaa kokee monta rakkauden käännettä.

1957 oli Bergmanin ihmeellinen vuosi. Sen alussa sai ensi-iltansa 1300-luvulle ajoittuva Seitsemäs sinetti (Det sjunde inseglet). Mustan surman raivotessa ristiritari haluaa tehdä vielä yhden hyvän työn ennen viimeistä shakkierää Kuoleman kanssa. Metafyysisen aiheen käsittely on notkeaa ja apokalypsin ja huumorin yhdistelmä on oikea, tuloksena yksi elokuvan historian eniten vaikuttaneista teoksista. Max von Sydowista ja Bibi Anderssonista tuli keskeisiä Bergman-näyttelijöitä.

Myös vuoden lopussa valmistuneesta Mansikkapaikasta (Smultronstället) tuli klassikko, ja sekin kertoo vaeltajasta. Ajaessaan autolla halki Ruotsin tohtori Isak Borg tekee samalla ”symbolisen pyhiinvaelluksen lapsuuteensa ja syvälle tuntemattomaan minuuteensa” (Erik H. Erikson). Pääosaa esitti Victor Sjöström, ”hän, joka oli tehnyt elokuvista tärkeimmän”: Ajomiehen. Ingrid Thulin teki Bergman-debyyttinsä.

Kasvot (Ansiktet, 1958) on ironinen tutkielma taiteilijasta marttyyrina ja romantiikan kohtalosta teollis-rationaalisen aikakauden kynnyksellä. Vuoden 1846 Tukholmaan sijoittuva elokuva on Bergmanin viihdyttävimpiä. Päähenkilö on mesmeristi Vogler (Max von Sydow), joka joutuu järkevän tohtori Vergéruksen testiin. Ingrid Thulin on androgyyni Aman/Manda.

Pääsiäisenä nähdään Talven valoa (Nattvärdsgästerna, 1963), joka tapahtuu kahden jumalanpalveluksen välissä ja kertoo paitsi uskon kriisistä myös maaseudun autioitumisesta, maallistumisesta, teknologian ylivallasta ja ydinkauhusta. Pääosissa Ingrid Thulin ja Gunnar Björnstrand pappina, joka pitää jumalanpalveluksen vaikka tyhjille seinille.

Koko illan erikoisnäytöksenä on pitkä versio klassikkosarjasta Kohtauksia eräästä avioliitosta (Scener ur ett äktenskap, 1973): I Viattomuutta ja pakokauhua, II Kuinka roskat lakaistaan maton alle, III Paula, IV Kyynelten laakso, V Analfabeetit ja VI Keskellä yötä pimeässä talossa jossakin maailmassa. Moniulotteisessa tarinassa Liv Ullmann ja Erland Josephson tulkitsevat avioliiton vaiheet kuuden vuoden aikana naistenlehti-idyllistä avioeroon.

Bonuksena on Kenne Fantin Uddarbon pappi (Prästen i Uddarbo, 1957), joka perustuu Axel Hambræuksen tosipohjaiseen suosikkiromaaniin. Humoristinen toteutus on Robert Bressonin ja Don Camillon välimuoto, ja Max von Sydow on suurenmoinen opillista sivistystä vaille jääneenä pappina, joka saa uskonsa voimalla seurakuntansa rakentamaan kirkon kylään, josta puuttuu melkein kaikki välttämätönkin. Taiteellinen neuvonantaja oli Ingmar Bergman.

Antti Alanen

Vieraana Bergmanin elämäkerran laatija Mikael Timm tiistaina 6.2.2018. Tutustu myös Hanasaaren Bergman 100 -ohjelmistoon.

Kiitos: Svenska Filminstitutet / Bergman 100 år, Hanasaari–Hanaholmen Kulturcentrum för Sverige och Finland, Stiftelsen Ingmar Bergman, Sveriges ambassad, Walhalla.