Vessassa Christopher Leen kanssa ja muita Orion-muistoja

Elokuvahistorian helmet, jännittävät kohtaamiset – ja nukuttavan mukavat penkit! – nousivat esiin, kun kysyimme Orionin kävijöiltä muistoja elokuvateatterista.

Syyskaudella 2014 juhlittiin Orionin ja elokuva-arkiston 30-vuotista yhteistä taivalta. Sen kunniaksi järjestettiin elokuvalippuarvonta, johon osallistuneita pyydettiin kertomaan jokin muisto Orionista. Ohessa otteita vastauksista:

”Ne hetket, joiden aikana selkärankani liittyi elämään elokuvan herättämää tunnetta, kasvattivat minut tuntevaksi olennoksi myös Orionin ulkopuolella.”

”Minulla on tallessa kaikkien Orionissa näkemieni elokuvien esittelypaprut ja ensimmäinen Orionissa katsomani elokuva näkyy olleen Polkupyörävaras. Toisena olen käynyt katsomassa Stand by Me -elokuvan. Sen verran hyvä alku, että onko ihmekään, että jalat ovat vuosi vuoden jälkeen johtaneet Eerikinkadulle!”

”Vessassa Christopher Leen kanssa!”

”Vuonna 1995 Peter Von Baghin elokuvahistorian luennot irrottivat tuoreen tietojenkäsittelytieteen opiskelijan algoritmien maailmasta seitsemänteen taiteeseen. Luennon jälkeisten hiljaisten mykkäelokuvanäytösten aikana Orionin pehmoiset penkit tuudittivat väsyneen nörtin makoisiin uniin.”

”Muutama vuosi sitten olin Orionissa katsomassa ranskalaista mykkäelokuvaa, jonka nimi on jo unohtunut. Elokuvan tekstitystä ei saatu toimimaan, ja teatterin työntekijä joutui lukemaan suomenkieliset välitekstit ääneen. Siitä tuli veikeä tunnelma: aivan kuin olisi ollut aikuisten satutunnilla.”

”Orion on ollut painavin syy haluta muuttaa Tampereelta Helsinkiin (vaikka aluesarjojen merkitystä provinssien cinéfiileille ei pidä väheksyä!). Kevättalvella 2005 olin kävelemässä vaivaista 20 minuutin matkaa Näsilinnankadulta yliopistolle. Rautatieaseman kohdalla muistin, että Orionissa menisi iltapäivällä Truffaut'n Les deux anglaises et le continent. Sillä seisomalla päätin lintsata luennolta ja hyppäsin Helsinkiin vievään junaan.”

”Vuonna 2002 vihreiden entistä kansanedustajaa Ville Komsia puukotettiin vakavasti hänen oltuaan mukana selvittämässä joidenkin maahanmuuttajien erimielisyyksiä. Uutinen pysäytti, koska Komsi oli ollut usein nähty asiakas myös elokuvateatteri Orionissa, ja mietin hämmentyneenä selviääkö hän tapahtuneesta. Ei mennyt montaakaan päivää, kun tuttu hahmo ilmestyi teatterin aulaan ja osti lipun... Olin tuolloin työvuorossa vahtimestarina, ja salin ovella Ville hymyili, näytti lippunsa ja kantakortin (tuolloin vielä käytössä), joka oli aivan kuivuneen veren tahrima.”

”Teimme porukalla lyhytelokuvan Helsingin juhlaviikoille Leffapiknikkiin, mutta ennen ensi-iltaa päästiin katsomaan juuri valmistunut lyhäri Orionissa. Oli todella hienoa ja ikimuistoista nähdä oma elokuva leffateatterissa, ja vielä näin mageessa sellaisessa!”

”Erityisesti mieleeni on jäänyt Christopher Leen vierailun yhteydessä järjestetyt näytökset: ensin katsottiin Star Warsin kakkososan traileri ja sitten elokuvana hänen paras tulkintansa Duc de Richleauna elokuvassa Devil Rides Out. Oma juttunsahan oli nimikirjoituksen jonotus siinä välissä... Sitten illalla alkoikin kauhuelokuvien yö jossa nähtiin parikin ennen näkemätöntä, kuten Richard Widmarkin ja Nastassia Kinskin yhteistyö To the Devil a Daughter. Kaksi puolentoista litran kolapulloa kului yön mittaan mutta aamulla olin jopa yllättävän virkeä valvonnan jälkeen – virkeämpi kuin esimerkiksi yövartiovuoron. Jaksoin jopa ottaa osaa aamukymmeneltä alkaneeseen ammattiosaston tilaisuuteen jossa ekspertti tuli puhumaan meille henkilökohtaisesta värianalyysista.

Muista muistettavista kärkeen menee Hammer Horror keväällä -87 – vaikka silloinkin jäi alun perin luvatuista yksi eli Fisherin The Stranglers of Bombay esittämättä – oliko niin että kopiota ei sitten saatukaan vaikka piti... No, oli sen korvannutkin eli Fear in the Night aivan laadukas.”

”Olimme nuoria ja katsoimme Bonnie ja Clyden, vuosi kai 1968. Pois lähtiessä jäimme halaamaan sittemmin tulevan mieheni kanssa vastapäätä olevan pankin eteen. Jotain kummallista tapahtui: ikkuna rojahti alas. SIIS pankin. Ei tee mieli kertoa kamalista seurauksista poliisikuulusteluineen. Hinta oli järkyttävä yli 2000 mk. Lisäksi seuraavana päivänä ikkunankorjaajat sanoivat, että älkää maksako: tapausselosteen mukaan ikkuna oli väärin viritetty!!”

”Mikähän on jäänytkään mieleen, monia hetkiä teatterin pimeydessä. Aloin monen pitkän vuoden jälkeen käydä 1990-luvulla elokuvissa, matkasin silloin Helsingin ulkopuolelta Orionin näytöksiin. Vuonna 1998  ensimmäisen Taiteiden yön iltana tulin päätäpahkaa kello 17 näytökseen suoraan työstäni. Mikä alkuilta tiedossa!! Carlos Sauraa ja espanjalaista tanssia ja musiikkia. Mutta rentoutuminen olikin täydellistä. Todella nukahdin musiikin tahdissa ja heräsin ihanaan kahvin tuoksuun. Henkilökunta keitteli kahvia? Hämmennyin ja olin harmissani Carlos Sauran laatuelokuvasta jäi osa näkemättä. Sen jälkeen uni on hiipinyt silmiin yhdessä jos toisessa esityksessä.

Muikein muisto jäi, kun vuosituhannen alussa esitettiin restauroituja amerikkalaisia elokuvia, mm. Lumikki ja seitsemän kääpiötä. Tupaten täynnä oleva teatteri, mutta onneksi sain mukavan paikan takarivin pieneltä penkiltä. Taas oli työpäivän jälkeen tultua tukka hulmuten paikan päälle ja pää tietenkin alkoi nuokahdella. Ystävällinen vierustoveri (nuori ulkomaalainen mies) alkoi rytmikkäästi, ei kuitenkaan kovaa taputella omaa polveaan. Havahduin ja niin Lumikki ja seitsemän kääpiötä tuli sillä kertaa nähtyä kokonaan enkä nukkunut lainkaan.”

”Joskus nuoruudessa 80-luvulla käytiin paljon leffassa töiden jälkeen, vähän väsyneinäkin. Mieleen on jäänyt melkoisen pitkä elokuva, jonka katsomiseen valmistauduttiin eväin. Tosin myös otettiin pienet unosetkin välillä. Kyseessä Arabian Lawrence.”

”90-luvulla muistan eskariryhmän kanssa retken Helsinkiin. Meille ei oltu kerrottu etukäteen mitä olimme menossa katsomaan. Orionissa näytettiin silloin lyhytelokuvaa Urpo ja Turpo josta pyöri samanniminen lastenohjelma telkkarissa. Se oli ehdoton lempparini ja niitä harvoja muistoja jotka ovat jääneet niin kirkkaina niiltä ajoilta mieleen.”

”Muistan, kun 1990-luvun alussa Orionissa esitettin Casablanca. Katsomossa sunnuntai-iltapäivällä olivat myös verkkareissaan isä ja poika, Jouko ja Juha Turkka. Miesten ympärille varsin täydessä salissa muodostui tietynlainen turvavyöhyke, koska miehet haisivat niin vahvasti hielle. Ehkä tulivat suoraan punttisalilta tai lenkiltä. Elokuva oli hieno, tietysti. ”

”Parhaiten on jäänyt mieleen kun nukahtelin pitkin Viscontin Ludvigia, kaveri yritti välillä töniä hereille välillä paremmalla, välillä huonommalla menestyksellä. Kuorsaustakin kuulemma kuului. Kun vihdoin heräsin, oli kuningas ikääntynyt ja rähjääntynyt melkoisesti. No, Orionissa on todella mukavat penkit, joten minkäs sille mahtaa, jos väsyttää…”

”Opiskelin avoimessa yliopistossa elokuva- ja tv-tutkimusta ja ensimmäisen luennon perään esitettiin tanskalainen mykkäelokuva Atlantis vuodelta 1913. Elokuva kesti yli kaksi tuntia, mutta silti se oli mielenkiintoinen eikä elokuvan ’mykkyyskään’ haitannut kun siihen tottui! Tämä oli ensimmäinen elokuva minkä olen Orionissa nähnyt!”

"Kävin Orionissa katsomassa ensimmäisen 3D-elokuvan josta olen ikinä nauttinut. Kyseessä oli vuonna 1954 julkaistu Creature from the Black Lagoon.”

Max Linderin elokuvien katsominen ainoana ei-yli-80-vuotiaana-mieshenkilönä. Hyviä oli elokuvat sekä seura! ”

”Olin erityisen kiitollinen taannoisesta 80's action -teemasta, joka puhutteli nostalgista puoltani ja herätteli muistelemaan lapsuuteni mustavalkoista maailmanaikaa. Actionia tarjoili erityisesti Ghostbusters-elokuvan juhlallinen esitys, johon oli saatu kotimaisetkin haamujengiläiset pieteetillä valmistettuine laitteineen skannaamaan yleisöstä haamujäämiä. ”

”Löysin Orionin vasta pari vuotta sitten, kun huomasin että jokin tuntematon paikka esittää Woody Allen -elokuvia. Menin sinne, rakastuin teatterin sisustukseen ja mukaviin penkkeihin, valot himmenivät ja Allenin karakteristiset valkoiset tekstit mustalla taustalla näkyivät valkokankaalla. Tunnelma oli ainutlaatuinen, ja jäin koukkuun. Sen jälkeen katsoin kaikki Woody Allen-elokuvat jotka olivat vielä jäljellä sarjassa, ja paljon muutakin.”

”Orion on tutun matkan päässä, teatteri, joka pysäyttää kiireen, saa uppoamaan pehmeään tilavaan tuoliin. Ei haittaavaa herkkukäärön rapinaa, ei rehvakkaita mainoksia. Huokaisu ja olen matkalla Jean-Paul Belmondon kanssa, Pierrot ja minä, yhtä hulluja tämän illan.”

Mikko Niskasen Asfalttilampaat viime talvena. Olin nähnyt elokuvan kerran aikaisemmin ja Orionin tunnelmallisessa pimeässä itkin koko elokuvan läpi, koska tiesin lopun ratkaisun.”

”Ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa Orionissa, oli Akira Kurosawan mestariteos Seitsemän samuraita, joka sattuu olemaan yksi kaikkien aikojen suosikkielokuviani. Tämä tapahtui vuoden 2011 talven aikana. Ennen sitä näytöstä en olisi ikinä uskonut, että saisin tilaisuuden nähdä tämän klassikon aidolla valkokankaalla. Se oli todella ikimuistoinen kokemus, ja siitä lähtien olen käynyt Orionissa katsomassa monia muita elokuvahistorian helmiä.”

”Joskus 2000 luvun alkupuolella, Helsingin juhlaviikkojen aikaan saimme puhelun teatterin kassalle presidentinkansliasta, ja meille ilmoitettiin että tasavallan presidentti Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi saattavat tulla elokuviin sinä iltana. Tunnelma sähköistyi, halusimme tietenkin tarjota parastamme valtakunnan 1. naiselle, ja ryhdyin tarkastamaan että kaikki olisi tip top kunnossa jos Halonen puolisoineen saapuisi... Sinä iltana asiakkaita oli melko paljon ja olin kiireinen, jouduin ravaamaan salin ja aulan väliä tiukan aikataulun puitteissa, kun eräs naisasiakas ilmoitti minulle wc-paperin loppuneen naistenhuoneesta. Ajattelin hoitavani asian heti kun ehdin ja kiirehdin taas saliin katsomaan näytöksen loputtua että kaikki on kunnossa, samalla auttaen pyörätuolilla liikkunutta asiakasta ulos salista. Taisimme olla jo hieman myöhässä aikataulusta, kun päästin seuraavat asiakkaat saliin ja aloin tarkistaa lippuja. Silloin huomasin että aulaan ilmaantuu Tasavallan presidentti puolisoineen ja presidentti kiiruhtaa naistenhuoneeseen. Kauhukseni muistin nyt, etten ollut käynyt lisäämässä paperia vessaan edelleenkään, ja lehahdin varmasti punaiseksi nolostuksesta. Hetken kuluttua presidentti puolisoineen saapui ovelle, hymyili ja antoi lippunsa. Tämän jälkeen naistenhuoneesta harvemmin on puuttunut wc-paperia...”

”Kävin silloisen poikaystäväni kanssa katsomassa westernejä ja juomassa jallua. Istuimme eturivissä vieden monta penkkiä. Sali oli varsin tyhjä yleensä.”

Seitsemän samuraita 5 tunnin alkuperäinen versio oli omalaatuinen elämys. Väliajalla tuntui, että henki oli tarttunut koko yleisöön. Lisäksi sattumalta saatoin olla tulevan aviomieheni kanssa samassa näytännössä.”

”Olin katsomassa Seitsemän samuraita. Jälkeen päin sain tietää, että vaimoni oli ollut katsomassa samaa leffaa. Koska näytöksiä oli vain kaksi, on 50 % mahdollisuus, että olemme olleet samassa näytöksessä silloin kun emme vielä tunteneet toisiamme.”

”Orionista tulee aina mieleen kun seitsemänvuotiaana olin isäni kanssa katsomassa Kaunotarta ja kulkuria. Satoi paljon lunta ja oli kylmä.”

”Orion on minulle tärkeä paikka. On ollut jo kolmisenkymmentä vuotta. Ties montako elokuvaa olen täälläkin nähnyt tietämättä elokuvatieteestä tai -teoriasta mitään. Se ei kuitenkaan ole ikinä estänyt minua nauttimasta Orionin ja hyvien elokuvien taiasta yhä uudelleen ja uudelleen.

Oma mieleenpainuva hetkeni Orionissa? Mikä niistä? Niitä on kertynyt ja toivoakseni kertyy jatkossakin vaikka kuinka: Alfred Hitchcockin Young and Innocent, vastustamattoman hurmaava jännärikomediahelmi, jossa kaikki on paikallaan; Akira Kurosawan Seitsemän samuraita, johon palaan aina vain; Frtiz Langin M, joka ei yksinkertaisesti mahdu minun televisiooni; Jack Arnoldin The Creature from the Black Lagoon, jossa 3-D-kuvaus sai minut hengittämään kuplia; ja moni moni muu. Palmuja unohtamatta.
Mutta se yksi yli muiden, voi veljet… Federico Fellinin La Dolce Vita, joka La Stradaa, Il Bidonea, Le notti di Cabiriaa jne. mitenkään ylenkatsomatta – Amarcordista nyt puhumattakaan (kas siinä Elokuva isolla E:llä) – sattui kohdalle juuri oikealla hetkellä.

Talvi-ilta. Kylmä talvi-ilta. Kammottavan kylmä talvi-ilta. Lunta. Jäätä. Orionin edessä lippujonoa seuraavaan kadunkulmaan asti. Hytinää. Tulen paikalle touhuttuani kaupungilla ties mitä. Onneksi olen ostanut lipun hyvissä ajoin ennalta – tämähän myydään selvästi loppuun. Illan viimeinen näytös.

Seutuliikenteen bussinkuljettajien lakko. Ei tietoa bussien liikehdinnästä. Ei harmaintakaan aavistusta keinoista päästä kotin. Ovet avataan. Ensimmäisten joukossa jonoon, hyvän illan toivotukset vahtimestarille, lippu paperikoriin portaiden alapäässä ja sitten ”omalle” paikalleni – permannolle, ei liian eteen eikä liian taakse, keskelle riviä kattokoristeen alle, – palttoo ja pipo pois, lyhyt silmäys elokuvan tiivistelmään (jonka luen uudelleen elokuvan jälkeen)…
…ja nyt se alkaa.

Ulkona voi olla kuinka kylmä tahansa. Minä olen Roomassa vuonna 1960. Eikä tämäkään elokuva mahdu minun televisiooni – olen yrittänyt tunkea sen sinne, muttai eihän siitä mitään tullut.
Kun se loppuu, salissa on jännittävän kevyt olla. Ulkona ei pakkanen haittaa. En edes huomaa kylmyyttä. Ja bussi kotiin lähtee juuri kun pääsen terminaaliin. En muista kotimatkasta muuta kuin että tunsin melkein lentäväni.

En kyllä muista elokuvan juontakaan kovin hyvin, mutta se on sivuseikka. Se taianomainen tuntu, että kaikki on juuri nyt kohdallaan, – sen minä kyllä muistan. Ja La Dolce Vita näkyy olevan Orionin ohjelmistossa tänä syksynä. Minä voisin muuttaa Orioniin asumaan. ”